Aalto, Koskinen, Sarpaneva, Wirkkala... Lista ei ole koulukirjasta Suomalainen taideteollisuus 50-luvulla, jonka kauhtuneista nimistä muisti vain kaksi tai kolme ja ne muut jäivät keittiön kuivauskaappiin valumaan. Joukossa Harri Koskinen on outo lintu.
Katselen Iittalan lasitehtaan lehdistömateriaalihyllyä. 29-vuotiaalle suunnittelijalle on varmasti kova paikka, kun nimi liitetään Wirkkalan ja Sarpanevan jatkoksi. 90-luvulla odotukset ovat ehkä vielä kovemmat kuin suomalaisen muotoilun kulta-aikana, 40-60 -luvuilla.
Silloin suomalainen muotoilu oli taiteellista käyttölasia, kirjavia kankaita, muotosaksia ja menneiden vuosikymmenten Aalto-menestyksen haikailua.
Vieläkin kuulee valitettavan, kuinka suomalainen muotoilu kituu. Todellisuudessa tämän vuosikymmenen muotoilu on ollut yhtä lunastettua lupausta toisensa perään. Enää ei tarvitse haikailla menneitä. Nyt vain pitäisi osata ottaa hyöty irti maineesta.
Silti Harri Koskinen, joka esiteltiin juuri arvostetun brittiläisen muotoilulehden Blue Printin kannessa, ei ole outo lintu ainoastaan Iittalan hyllyssä eilispäivän legendojen seassa. Hän on sitä myös suomalaisen muotoilun nuorisoseurassa, jonka menestyksestä on lehtien sivuilla totuttu näkemään otsikoita; jonka silmiinpistävin piirre on nimenomaan erottautuminen perinteisistä muotoilun suuryhtiöistä.
Siihen nuorisoseuraan kuuluu Valvomo, joka on vuodesta 1993 kasvattanut liikevaihtoaan neljään miljoonaan markkaan lähes omin voimin, ja monta pienempää menestystä, jotka ovat suurelta yleisöltä jääneet täysin huomiotta.
Sitä suuremmalla syyllä: eihän 29-vuotiaan taideteollisuusmuotoilijan ensimmäisen vakituisen työpaikan pitäisi olla maan suurimmassa design-tehtaassa. Mutta Harri Koskisen työpaikka on juuri siellä.
Myyttien jälkeen
Tapio Wirkkalasta kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän söi kukkia italialaisella high society -illallisella, kuin merkiksi siitä, että hän todella oli hullu taiteilija Pohjolasta. Myytti Wirkkalan persoonasta eli omaa elämäänsä Wirkkalan töiden rinnalla.
Nimi Wirkkala oli aikansa tuote siinä missä Timo Sarpanevakin. 40- ja 60-luvuilla suomalainen taideteollisuus nosti esiin muotoililijanimiä, brandeja, joita käytettiin niin viennin edistämisessä kuin kotimaisessa markkinoinnissa. Kyllästymiseen asti. 70-luvulta asti onkin puhuttu siitä, kuinka suomalainen muotoilu on lamassa, kysytty miksi ei enää menestytä kuin silloin joskus.
Harri Koskinen istahtaa tähän myyttien maailmaan hetkeksi. Tai ainakin hänestä olisi helppo alkaa rakentaa myyttiä. Mutta miksi tehdä niin?
Koskinen on ensi viikolla lähdössä lanseeraamaan Iittalan uutta Relations -lasisarjaa Lontooseen. Siellä hän odottaa tapaavansa tämän hetken kuumimpiin muotoilijoihin kuuluvan Mark Newsonin, joka on myös suunnitellut omat tuotteensa samaiseen sarjaan.
Newson on tällä hetkellä oma brändinsä, ja Koskinen toteaa, ettei tämä varmaankaan halua kuulla suomalaisesta kollegastaan paljoa.
Se on turhaa alemmuudentuntoa ylimielistä brittiä kohtaan: Relations-sarjassa Koskisen työt loistavat siinä missä Newsonin, Konstantin Grcicin, Carina Seth-Andersonin tai Annaleena Hakatienkin lasityöt.
Mutta edes Newsonin maine ei ole mitään verrattuna 50-luvun designin supertähtiin.
Gummeruksen kulta-aika
Kulta-ajan brändin rakennustyyli on mennyttä aikaa.
Sodan jälkeen näytti maailmalla olevan muotoilun tyhjiö, johon kannatti panostaa. Kulta-aika luotiin pienessä piirissä. Jälkeen päin arvioitiin, että koko Suomalainen design-maine oli yhden miehen käsialaa. Arabia-pomo Gummerus oli italiassa kasvanut harmaa eminenssi, joka Arabian työhuoneessaan päätti despootin oikeudella kenen duuneja seuraavaksi pönkitetään. Huhuttiin, että herralla oli kaappi, jonka ylähyllyllä oli sen hetkiset suosikit, alemmilla hyllyillä taas vähemmässä suosiossa olevat tuotteet.
Joka tapauksessa 40- ja 50-lukujen maailmannäyttelyissä tapiowirkkalat ja timosarpanevat loivat maailmanmaineensa, eikä liene epäselvää, että Gummeruksen kaltaisten miesten henkilökohtaiset suhteet vaikuttivat muotoilun kulta-ajan puhkeamiseen.
Kulta-ajan merkitys oli tietenkin ennen kaikkea tärkeä kotimaassa: Gummerus ja kumppanit saivat kansainvälisen menestyksen myötä paljon tukea muotoilulle. Taideteollisuuteen panostettiin paljon myös valtion varoja, ja siitä tuli sodanjälkeisen kasvun symboli. Muotoilu liitti Suomen idän sijasta keskieurooppalaiseen kulttuuriin ja loi meille myyttejä, joista juoda vielä tänäkin päivänä.
Kiitos sen, enää ei ole kysettäkään, etteikö suomalainen muotoilu olisi maailmalla tunnettua.
Harri Koskisen suurin hitti on Block-lamppu, jota Yhdysvalloissa myy New Yorkin modernin taiteen museo.
Näitä odotuksia on yritetty pönkittää mitä erilaisemmin keinoin. Design Forum järjestää näyttelyitä, koulutus ei enää keskity pelkästään Taideteolliseen korkeakouluun... Viime syksynä Sitran tutkimusjohtaja Antti Hautamäki ehdotti, että Suomeen perustettaisiin muotoiluneuvosto, joka pohtisi muotoilun kehittämistä.
Sillä aikaa kun viisaat pohtivat, Harri Koskinen tekee työtä. Koulutukseen satsatuista miljoonista huolimatta hyvä muotoilija saattaa syntyä puolisattumalta. Harri Koskinen jätti kymmenen vuotta sitten taakseen Karstulan persaukisten kuoron, rockyhtyeen, jonka tarkoitus oli se sama kuin kaikkien muidenkin pikkupaikkakuntien nuorisoyhtyeiden: saada byrokratian tukea lämpimälle ajanviettopaikkalle.
Koskinen kävi pääsykokeissa, pääsi instituuttiin ja muutti Lahteen suunnittelua opiskelemaan. Syksyllä, kun opiskelut alkoivat, hän huomasi olevansa muotoilulinjan sijasta kovien materiaalien linjalla eli kirjaimellisesti sorvin ääressä. Koskinen ei kuitenkaan lannistunut, vaan pääsi myöhemmin taideteolliseen korkeakouluun. Sen opinnot ovat häneltä edelleen kesken.
Hän hakeutui Nuutajärvelle kesätöihin, millä tiellä on edelleen.
"Oiva Toikka minut tänne valitsi", hän sanoo nyt selvästi ylpeänä. Legendaarinen lasitaiteilija Toikka oli ryhmässä, joka Koskisen Nuutajärvelle löysi.
Stefanin jälkeen
Kun Koskinen vielä aloitteli, moni mietiskeli, että mitähän suomalaiselle muotoilulle tapahtuu Stefan Lindforsin jälkeen. Lindfors oli median lellikki, ylimielisesti esiintyvä maailmanmies, oman brandin rakentaja par excellence.
Stefan Lindforsin jälkeen? Sitä aikaa ei vielä eletä. Maahanpaluunsa jälkeen pari vuotta sitten Lindfors disainasi kotikaappiin tavaraa: Ego-kupin ja Hackmanin Tools-sarjaan metallisen salaattikulhon ja ottimet, kankaita Marimekolle... nyt vain odotetaan panoksia ensi vuosikymmenelle.
Harri Koskisen puheissa Lindfors on Stefan. Se tuntuu aluksi hölmöltä, vähän samalta kuin jos kutsuisi opettajaansa etunimellä... Toisaalta, kai nämä taideteollisuusihmiset ovat kaikki toistensa kavereita.
Lindforsin on sanottu rakentaneen omaa brandiaan mediassa. Maailmalle päästyään Lindfors saavutti suomalaiseksi muotoilijaksi laajaa mainetta.
Vasta matkojensa jälkeen Lindfors omien sanojensa mukaan "uskalsi" suunnitella ensimmäiset käyttöesineensä.
Koskinen aloitti toisin: hänen ensimmäinen työpaikkansa on Iittalan lasitehdas, ja nyt hänen velvollisuutenaan on tuottaa tavaraa, joka päätyy siihen samaan kuivauskaappiin. Toisin sanoen muotoilla myytäviä esineitä.
"Mun pitää tehdä sitä mikä myy. Tuikut myy. Viime viikolla tuli viestiä, että voisit suunnitella jonkun tuikun", Koskinen naurahtaa ja toteaa että kaupallisuus on elinehto.
"Että onhan tässä rajojaan joutunut miettimään."
90-luku on tuonut suomalaiseen muotoiluun takaisin kaupallisen menestyksen toiveen, ja sitä toivetta täyttää nyt sukupolvi, jolle muotoilun kulta-aika on opittua tarinaa, mytologiaa faijojen ajalta, sukupolvea, jolle Stefan Lindfors on vain opettaja eikä tulevaisuudenlupaus.
Valvomot ja Raketit
Koskisen sukupolvi on tottunut toimimaan työryhmissä.
Valvomo-yhtiö kräshasi pari vuotta sitten oikeaan paikkaan Milanossa. Valvomolaisten perustama Snowcrash -työryhmä innosti Milanon huonekalumessujen kävijät ylisanoihin. Vuotta myöhemmin Snowcrashin jäsenet Ilkka Suppanen, Timo Salli ja Ilkka Terho jatkoivat surffaamista Italiassa. Salli ja Suppanen saivat rakentaa oman osaston messuille ja Terhon tuolissa istuttiin Proventuksen eli Artekin ruotsalaisen omistajan omalla osastolla.
Suppanen etunenässä Valvomo on jo nyt saavuttanut jotain, mistä aikana jälkeen wirkkaloiden ja ennen Lindforsia vasta uskallettiin unelmoida: heidän tuotteensa ovat maailman muotoilueliitin huulilla. Legendaarinen Netsurfer-tuoli vieraili Playboyssa, puhumattakaan lampuista ja muista tuotteista, tai maininnoista maineikkaissa lehdissä kuten Wallpaperissa.
Valvomo on Lindforsin tavoin esimerkki maineteosta, joka näkyy muttei haise: uusi muotoilusukupolvi on kaikesta huolimatta kaukana taloudellisesta jättipotista.
Samoin kuin 40- ja 50-luvun muotoilun kulta-aikana, media on tälle sukupolvelle itsestään selvä kumppani.
"Niin ikävää kuin se onkin, media on tärkeä työllistäjä muotoilijalle", Koskinen toteaa ja valittelee samalla, ettei Iittalassa ole markkinoitu hänen töitään tarpeeksi.
"Relations on ollut markkinoinnin pääkohde. Se on vienyt PR-markat tänä vuonna."
Suhteet pelaa
Relations jatkaa Hackman Designor-konsernin yritystä paukauttaa maailmanmarkkinoille kestävää ja huippumuotoiltua, myyvää tavaraa. Tools-sarjaan, johon Lindfors siis suunnitteli ottimet ja salaattikulhon, kuuluu myös ruotsalaista huippumuotoilua a la Carina Seth-Andersson ja italialaista kädenjälkeä a la Antonio Citterion.
Suomalainen muotoilu ei siis olekaan enää vain suomalaista. Silti, samalla tavalla kuin Nokian kännykät ovat Frank Nuovon suunnittelemina suomalaisia, on Hackmanin Tools-sarja suomalainen. Hackman toivoo Toolsin leviävän Euroopan eliitille, ja sen lanseeraus on Hackman Designorin suurin projekti. Relations pyrkii samaan lasikaapissa.
Myöhemmin käyn ostamassa vielä kaksi saman sarjan viskilasia, jotka painavat yhteensä varmasti kilon. Iittalan esitteessä Klubi-lasisarjaa pidetään itsetietoisen maskuliinisena. Sanon Koskiselle, ettei hän ole kauhean machon oloinen jätkä.
"Ehkä nämä ilmaisevatkin jotain mitä mä kuvittelen olevani."
Myös Harri Koskinen on aikoinaan toiminut omassa ryhmässään, Raketissa, johon kuuluivat myös toverit Vesa Damski ja Ilkka Koskela. Raket oli itse asiassa yhteisnäyttely, joka syntyi Artekin pyynnöstä Habitare-messuille 1997. Nimi oli anagrammi tilaajafirman nimestä.
Raketin muotoilijat tekivät kukin omalaatuisia tuotteita: Koskelalta tuli punainen kahdenistuttava divaani, jonka selkänojat saa käännettyä kummalle puolelle tahansa, Damskilta tuli munanmuotoinen tuoli, ja Koskinen suunnitteli pinottavan vaateripustimen.
Samoihin aikoihin Koskinen tutustui lasiin. Hän halusi suunnitella lasisen lahjan ja suunnitteli jääpalaan upotetun snapsilasin. Jään korvasi tietenkin lasi, ja snapsilasi oli itse asiassa lasinmuotoinen hahmo palikan sisällä. Työstä ei tullut mitään, mutta samalla Koskinen tuli tehneeksi pohjatyön Block-lamppua varten.
Block-lampussa on kahden lasitiilen väliin upotettu hehkulamppu. Sattumalta ruotsalaisen Design House Stockholmin edustaja näki lampun ja sopi Koskisen kanssa sen jakeluoikeuksista. Design Housella sattui olemaan hyvät suhteet ympäri maailman ja nyt se on New Yorkin modernin taiteen museon myyntilistoilla, yksinoikeudella Yhdysvalloissa. Block on osoittautunut mukavaksi menestykseksi. Sitä on myyty 16000 kappaletta.
Dieseleitä taajamassa
Sattuman kauppa vaatii siis paljon työtä, ja sitä nuori muotoilijasukupolvi jaksaa tehdä: Valvomo tunnetaan puurtajaporukkana, joka ymmärtää, ettei Milanon messuille mennä juomaan kaljaa, vaan olemaan tyylikkäitä ja myyviä.
Siksi, nyt kun katselen Harri Koskisen työmiljöötä Iittalassa (joka on Hämeenlinnasta parikymmentä kilometriä pohjoiseen), on siitä työryhmä kaukana. Koskinen kertookin ystäviensä ihmettelevän kuinka tämä kestää siellä korvessa asumista.
Nimittäin, vaikka Iittala on sinunkin kaapissasi, on tämä paikkakunta selvästi pieni.
Lasitehtaan ympärille on syntynyt kaupunki, mutta siihen se sitten on jäänyt. Tehtaan vieressä on hirsinen, kaatumispisteessä oleva hökkeli, ja asuintalot taaempana ovat punatiilisiä suomalaisia taajamarivitaloja tai omakotitaloja.
Pikkukaupungin viehätys tuntuu olevan sitä ympäröivässä kuvankauniissa maaseudussa.
Tässä maisemassa Koskisen tyylikäs brittipopkampaus ja international psycho cowboy -housut ovat kuin Erottajabaarin vessan metalliovi meidän mökillä.
Koskisen työhuone on entinen laboratorio: vanhan tiskikoneen päällä on mikroskooppi, valoa on paljon ja viereisessä hallissa kohisevat lasintekokoneet. Suuren taiteilijan ateljeenhan pitäisi myytin mukaan olla kelohonkahuvilan ullakolla tai Sohon kattogallerioissa. Täällä on isoruutuinen tietokone, pari tuolia, eri vaiheiden prototyyppejä Koskisen lasitöistä ja piirustustaso.
Mutta älkää antako kuvan hämätä.
Karstulasta maailmalle lähtenyt Koskinen on tyytyväinen osaansa, hänelle Iittalan kylä ei ole liian pieni.
"Mä piirrän yhä enemmän käsin", hän sanoo, ja kertoo että kokeilua ei muotoilija juurikaan voi harrastaa: kaikki työt hyväksytään ensin piirustuksina. Sitten vasta päästään prototyyppivaiheeseen.
Toimittajat meren jäällä
Syön munakastikkeella peitettyä lohta lasitehtaan kahvilassa, jonka yhteydessä on lasipuhaltamo turisteja varten. Koskinen manailee, kun puhaltamossa näytetään turisteille kuinka lasinpuhaltaja tekee lintupatsaita. Sarjatuotantotavaraa.
"Yhtä hyvin tässä voitaisiin tehdä jotain kunnollista."
Kunnianhimoa ei Koskiselta puutu. Hän haluaisi vaikuttaa tehtaalla paljoon, hän kokee tehtäväkseen paitsi muotoilemisen, myös myynnin.
Miksi sinut aikoinaan valittiin tänne?
"Tuotteen muotoiluahan mä olen tekemässä, mutta haluan nähdä myös, että ihmisillä riittää töitä."
"Kai siinä on sitäkin, että mä osaan kieliä ja tietokoneohjelmia", hän nauraa, "mutta kyllä mä kuvittelen ymmärtäväni myös mikä on tällekin firmalle ekonomista."
Turistilasinpuhaltamossa on yksi mies. Viereisessä tehtaassa kymmenisen miestä häärää jättimäisten uunien kanssa ja kun tulemme paikalle, sinne raijataan juuri trukilla ylimääräistä uunia, jonka pesä hehkuu kuljetettaessakin. Ympärillä on satoja Koskisen suunnittelemia esineitä: tosin ne ovat kaikki samanlaisia.
Suunnittelijan valta on kuitenkin tehtaan sisällä rajattu. Koskinen ei pääse mukaan tuotepalavereihin. Päätökset tehdään suunnittelijalta kysymättä.
Mutta Koskinen tekee asioita omalla tavallaan. Kun brittiläisen Blueprint -muotoilujulkaisun toimittaja kävi tapaamassa Harri Koskista, sai hän tutustua paitsi kuumaan lasipuhaltamoon myös suomalaiseen arkitodellisuuteen ainoassa paikallisessa keskiolutbaarissa, Rosamundessa. Ja sitähän eivät tehtaalla kaikki ymmärtäneet.
Sitten Koskinen raahasi toimittajan Helsinkiin, jossa ryypättiin ja käveltiin meren jäällä.
"Se ei uskonut, että kesällä siinä kulkee veneitä", Koskinen nauraa.
Vuosi nolla vaihtuu pian, muotoilussa kaikki hyvin. Paitsi, että miten Suomi voi osallistua kansainväliseen keskusteluun, kun edes Blueprint-lehteä ei saa muualta kuin Kiasman kioskista?
Muotoilun nuorisokerho
Tekevätkö he tulevaisuuden klassikot?
Huonekalut
Snowcrash-yhtiön osakas. Suunnittelee italialaiselle Capellini-huonekaluyhtiölle.
Ilkka Terho, 31 v.
Valvomon jäsen. Suunnitellut Artekille mm. Droppe-tuolin.
Vaatteet
Paola Suhonen, 24 v.
Mittel moda-kilpailun voittaja, joka luonnostelee ensimmäisiä töitään italialaiselle nuorison muotimerkille, Fioruccille.
Noussut kuin varkain Björn Borgin pääsuunnittelijaksi.
Piia Halmevaara, 28 v.
Tämän vuoden Mittel moda-kilpailun Suomen edustaja, joka suunnittelee poronnahkavaatteita ja pian Bonk-kokoelman.
Astiat ja esineet
Stefan Lindfors, 36 v.
Guru ja opettaja, joka on suunnitellut kaikkea Marimekon vaatteista Kiasman syöttötuoliin.
Frankfurtin messuilla menestyneen Iittalan Relations-sarjan tekijöitä. Suunnitellut myös Iittalan pro arte-kokoelmaan.
Antti Eklund, 39 v.
Alessille liskotarjottimen suunnitellut Eklund on nykyisin Taideteollisen korkeakoulun professori ja suunnittelee omaa Animal-tuotesarjaansa.
Suunnitelleet Koziolille mm. mustekalasaippuatelineen ja avaintelineen sekä Orionille ihmekylpyhuoneen. Arni Aromaalla on näppinsä pelissä myös Bytepack disketti- ja cd-koteloissa.