hikotusta ... sivumerkkejä

Virotkaamme!

Nipsu

Nibu tahi Naba

Kõik need on siin saadaval:

Pst
työhistoriaa

Virolaiset, nuo heimoveljemme, ovat rämpineet alisteista polkua sillä aikaa kun suomipoika on porskuttanut sodan jälkeen.

Vaan nyt ovat jaloillaan.

Suomalaistoimittajanuorukainen sukelsi Tallinnan radioon toimittamaan ohjelmia suomalaisille vuonna 1966 kolmeksi vuodeksi ja uudemman kerran 1993. Välillä Pekka Lehtonen muutti Moskovaan, josta kirjeenvaihtajana toimitteli juttuja Kansan Uutisiin.

Tehtävä Tallinnassa - Neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta, Into 2016, kirjadokkarissa hän muistelee Viro-aikojaan ja vertailee, millaista virolaisten elämä oli rautaesiripun takana ja millaiseksi se muuttui, kun Jeltsin antoi vapaat kädet.

Enää ei purukumi eikä poolopaitakauppa ladan takapenkillä käy - se pitäisi jo otsikon poikainkin uskoa.

Oikeastaan tulitikku pelasti kriittisillä hetkillä vapaan äänen ja sen myötä kaiken:
Televisiolähetyksen venäläiset sotilaat pystyivät televisiotornista keskeyttämään, mutta ylimpiin kerroksiin eivät päässeet, sinne mistä lyhyt- ja keskiaaltojen radiolähetykset lähetettiin:

"Teknikot olivat kutsuneet hissin ylös, eikä se liikkunut sieltä minnekään. Apuna oli käytetty tulitikkua, jolla katkaisinnappula oli jumitettu. Sen järeämpää asetta tässä puolustustaistelussa ei käytetty."

Sitten alkoikin humaltuneen Janajev-porukan epäonnistunut vallankumousshow Moskovassa.

Vapaus varmistui muutaman päivän kuluttua.

Lehtonen tunnustaa propagandasyntejään, mutta huomauttaa myös, että aina ei menty Kremlin kellojen mukaan Tallinnan radiossa eikä toimittajana Moskovassakaan, vaikka nootteja tulikin:
"NKP:n kansainvälisen osaston toimijat eivät tietenkään olleet tyytyväisiä kirjoituksiini. Suomen osastoa johtanut Vladimir Fjodorov kutsuikin minut eräänä päivänä kahvilla ja ..."

Mutta Lehtonen ei silloin enää ollutkaan sama nuorukainen, joka aikoinaan ensi löyttään kiskoi Tallinnan radion suomalaisena äänenä.

Jahti epäonnistui.

Ilvekselle tuoksahti korkeintaan liikenneympyrässä Virun parvekepäädystä katseltuna. Ensin pillitti poliisiauto, sitten kaksi mustana kiiltävää ikkunoistakin läpinäkymätöntä limousinea ja perässä vielä varmistuksena yksi poliisiauto. Toompaelta Kadriorgiin päin kävi riento.

Ylimitoitettua - ylimitoiteltua!

Aivan selvästi halusi tärkeämpää näytellä tuokin herra kuin mitä oli: pienessä maassa voi kenelläkään noin kiirus olla. Melkein sama jos vaikka piskuisen itäsuomalaisen kunnan, vaikkapa Ämeriäkkylän, kunnanjohtajaa ruokatunnille kolonnassa kuljetettaisiin vanhainkodille syömään.

Ilves-jahti sai olla siinä.

On siellä Tallinnassa mielenkiintoisempaakin tekemistä, kuten raitsikka-rutuutus pitkälle meren rantaan, Kopliin, tai korkealle kukkulalle, Ülemistelle. Niin ei koko ajan pyöri siinä Vanhankaupungin Raatihuoneen torilla mukiutumassa.
Melkoista rutuutusta se meno Kopliin onkin voikukkien valloittaman radan kiskoilla: semmoista mukavata kankunheittoa, etten sanoisi; eipähän hevin nukahda ja näkee paikallisia. Ovat siellä ne Hesarin toimittajan näkemät baaritkin, vaan eivät ne nyt sen kummemmin mainitsemisen arvoisia ole. Toimittaja on selvästi? vain sattunut vahingossa ajatumaan paikkoihin kun on raitsikan ikkunoista ensin nähnyt: Boheemit Sirbit sun muut kuppilat.

Ehkä yllättävintä koko Tallinnan-matkalla oli palaaminen Helsinkiin ja siellä käsiin osunut lehti Kamppi- Eira.
Ykähän vasta oli yllätyksen keksinyt! On eläkepäivillään ruvennut piirakanpaistoon!
Lehti oikein toteamalla toteaa ja painottamalla painottaa mitenkä pikkuruisesta pitäjästä voi löytyä yllättävää osaamista: entinen kunnanjohtaja paistaa hesalaisille piirakoita.

Pirukasvakan alla oli mies taitojaan täällä ollessaan piilotellut.