2. adventti

Viimiset piparit on uunis. Meni taas toi piparie polttamine aika lai pipariks – vaiks ei niist oikeesti palanu ku jotai pualtusinaa. Enikeis, mulleijo viäkää selvinny onks se enempi taitolaji vai pikemmiki tuurilaji: joskus on niiku paremmaki näkösii ukkoi ja akkoi saatu uunist. Vaiks mitä sen välii, ne on nyt sit kaikki hiukka epämuatosii mut kaipa ne parisa löytää. Mä pidän aina huale et ukkoi ja akkoi tulee leivottuu yhtä paljo.

Oratorioki on päässy loppiasee asti. Ku mä kuuntelen sitä mä uskon varmasti et setä J.S. on uskonu ton koko roska neitseestsyntymisinee kaikkinee. Ei se muute ois noi innottuneesti kirjottanu tota. Mut voin olla taas vääräski ja mitä senkää välii: jokane uskoo just mitä haluu ja kykenee uskoo.

Noi neitseestsyntymisjutut on kyl jollai lai miälenkiintosii. Niit on nii paljo eri mytolokios et väistämättä tulee miälee et se on joteki perustavallaatune mytolokiaelementti. Kalevalaski se on jopa kahteeki kertaa: alus ja lopus. Ehkä se on joku sellane murrosmyytti, jotai riittävä radikaalii ja poikkeevaa et sil voi selittää aikakaude draamallist muutosta – siks kai se on tarvinnu ymppää kristiuskooki. Enno kulttuurintutkija enkä tiä mut voisin uskoo tänki jos joku selittäs mulle sillai uskottavaa äänesävyy.

Kirjoitettaessa soi J. S. Bach: Weihnachtsoratorium, Sechster Teil