Rusinat pullast (historialline perhedraama)

Tänä iltana oon pannu rusinat likoomaa, huame mä leivon Piikle Joulumpaa Rusinakakkuu. Se on helppo tehä ja se on must ylihyvä: siin on paljo rusinoit eikä rasvaa tai maidompualii ni sitä voi syättää myäs laktoosivikasille tutuille.

Yks eksä väitti et kaikes ku mä leivon on rusinoi muttei se oo totta. Suklaakakus eijo eikä marjapiirakas. Eikä kaikis omenapiirakos. Siit tyypist tuli aika pia eksä eka joulurusinasesonki jälkee ja vois sanoo et niimpä.

Ku mä olin penikka ni emo raahas mut aina joskus mukanaa Lauttikse kirkkoo. Siä piti istuu paikallaa ja iha helveti hiljaa (paitsi virsie aikaa sai laulaa ja miälellää ois voinu olla tiätty sama piisi ku muillaki mut niit mä en sit taas osannu) ja saarna ajaks mä sain kopallise rusinoit. Sellase piäne muttei iha mini. Niit piti syä hitaaaaaaasti ja yks kerrallaa ni ne riitti, ainaski joksku aikaa. Mä ehdollistun rusinoihi sillo.

Mun veli inhoo rusinoit ja mä epälen et se johtuu samast historiast niitte suhtees… Ne vaa pamahti sille nii negaks et se kaivaa rusinat vekka yhtlai pullast ku maksalaatikost simast nyt puhumattakaa. (No ne simas elääntyneet rusinat on mustaki aika ällöi jos totta puhutaa.)

Nii et emo ratkas tänki dilemma ja teki ja tekee aina jouluks hedelmäkakkuu misseijo rusinoit mut muutama korintti. Mä en ikinä pentuna tyksiny siit kakust ja mä luulen ettei kukaa muukaa meist penikost – se oli kai jotai sellast ku Perintene Hedelmäkakku mut me nimettii se Perintökakuks ku sitä riitti aina pääsiäsee asti ja me epältii et sitä jää meille viä perinnökski. Nyt must pahasti tuntuu et se on jäänykki: mä oon alkanu pikkuhiljaa tyksii siit.

Mut enempi silti mä tyksin mun omast rusinakakust ja mä oon kyllästyttäny kaikki ystävät ja sukulaset sillä – ne joutuu joka joulu ottaa vastaa sellase ja sanoo kiitos vaiks mite vituttas. En sääli! Syättäkööt vittu pahaa-aavistamattomille jouluviarallee tai lahjottakoot pois, se säilyy kaua hyvänä.

Kirjoitettaessa soi J. S. B. edelleeki