Unohtamise autuutta

Aamul ku tulin töihi ni huamasin et vittu käpälärauta on jääny kotii. Mä oisin nostanu sen veskast silmälasie viäree toho tyäpöydälle mut sitä ei siis ollu. Ajattelin niiku Nalle Puh et kuinka höpsyä muttei siit kriisiks asti ollu. Oli aika ku ennois ylipäätää voinu unohtaa sitä kotii ja ettoisin rynnänny hakee sitä millä vaa syyllä muttei sil nykysi oo kovikaa isoo välii ku mullon kuiteski toi tyäpuhelin pöydäl. Elämä muuttuu.

Kävin syämäs lähiravintelis ja heitin safkat naamarii ja rupesin kaivaa lompsaa veskast – ja nii, eijollu. Hetkevverra mul löi tyhjää ja sit oivalsin et helvetti se lompsa on siis toises käsilaukus kotona ja siä se puhe-elinki tiätty on kerta eile illalla ne jäi sinne. Vittu ku hiano hetki. Tarjolija tuli korjaa pöytää ja mä rykäsin tän tilantee sille etee. No sitä enemmäki nauratti ku mä olin nii otettu ja mä totesin taas et kantsii olla kantakundi paikas ni löytyy sitä luattooki sit hädä hetkel.

Ja hyvä uutine on siis se et mitää eijo hukas saati varastettu, ne on vaa vääräs paikas.

Mut vittu ku ottaa päästä et kaikkee voi sattuu. Siis moniko täski valtakunnas pärjää koko päivä ilma rahaa, korttejaa ja käpälärautaasa?