Ensimmäinen kosketukseni kuolemaan oli noin viiden vanhana. En muista oliko joulu vai juhannus, mutta olimme tulossa kotiin juhlista. Meillä oli kova kiire isoveljeni Markun kanssa kertomaan päivän tapahtumista isoäidillemme Mammalle ja juoksimme innoissamme olohuoneeseen. Muistan kuinka Mamma näytti nukkuvan oudon sikeästi keinutuolissaan. Pysähdyimme kuin seinään. Seisoimme hiljaa emmekä uskaltaneet sanoa sanaakaan, kunnes Markku osoitti keinutuolin alla olevaa märkää lätäkköä. Isä pyysi meitä äkkiä vintille katsomaan jotain jännää ja näin kuinka äiti itki. Seuraavat viikot leikimme Markun kanssa kuolleita pissaamalla allemme ja rakentamalla arkkuja pahvilaatikoista.
Tuon tapahtuman jälkeen pidin kuoleman kaukana minusta. En tiedä miksi. Eihän se ollut edes tehnyt mitään pahaa minulle, mutta pidin päätöksestäni kiinni. Suljin korvani, jos joku puhui siitä. En lukenut uutisia, jossa se oli läsnä. Kovetin leikkimielisesti sydämeni, jotta en tuntisi kaipuuta kuolleista läheisistäni. Nuoruuden kapinoissa olin kuitenkin kiinnostunut kuolemasta ja leikin jopa hengelläni.
Uhosin, että olen kuolematon.
Olin kai hieman yli parikymppinen, kun kuolemanpelko iski minuun. En ollut ikinä tuntenut mitään pelottavampaa. Tietoisuus omasta kuolevaisesta kehosta sinkoutui eteeni paniikkikohtausten saattelemana. Meni hyvin kauan ymmärtää mistä kohtaukset tulivat. Taistelin itseni uuvuksiin, kunnes myönsin tarvitsevani apua. Kaikkien näiden vuosien aikana olen tullut entistä tietoisemmaksi kuolemasta. Ihan kuin se yrittäisi saada minut tutustumaan itseensä, mutta pelkään sitä.
Voi luoja kuinka paljon pelkäänkään.
Kunnes viime toukokuussa menetin äkillisesti isoveljeni Markun. Se mursi minut täysin. Ensimmäistä kertaa kuolema astui eteeni kyselemättä. Olisin voinut paeta, mutta jokin sai minut jäämään. Aluksi se voimisti kuolemanpelkoani. Pelkäsin, että minulle kävisi samalla tavalla kuin isoveljelleni. Valvoin öitä ja mietin miksi näin piti käydä. Mutta pikku hiljaa kuolema opetti minut suremaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni surin läheiseni poismenoa.
Huomasin myös äkkiä, että en ollut suruni kanssa yksin. En ollut nähnyt äitiäni viiteen vuoteen, mutta suru sulatti vähitellen vihan ja katkeruuden väliltämme. Suru sattui ja sattuu edelleenkin, mutta se myös yhdisti perheemme. Vaikka onhan meillä vielä paljon opittavaa. Olen silti onnellinen tästä mahdollisuudesta, vaikka yksi meistä onkin poissa.
Kuolema auttoi minua hyväksymään omaa pelkoani, vaikka en edelleenkään ole täysin sujut hänen kanssaan. On edelleen vaikeata hyväksyä kuoleman läsnäolo, mutta ehkä pikku hiljaa voin päästää hänet lähelleni. Ehkä sitä kautta voin oppia elämään ilman pelkoa. Antaa anteeksi ilman katkeruutta. Rakastaa ilman vaatimuksia. Olla onnellinen tässä ja nyt.
Omistan tämän ensimmäisen blogikirjoitukseni veljelleni Markulle. Voi hyvin.
Aurinkoa ja rohkeutta kaikille.
PANDA