Joskus muinaisina aikoina kun Kriittinen kulttuuritäti eli vielä kukkeinta nuoruuttaan, laahusti repaleisessa villatakissa ja kirpputorilta löydetyissä Vuokko -merkkisissä trumpettihousuissa, (autenttiset 70 -luvun laatutekeleet, joita pidettiin kunnes ne lahosivat jalkaan budapestiläisillä festareilla), rastat takussa ja pää täynnä penttilinkolalaista maailmanlopuntuskaa kaupallisessa maailmassamme, herra Paleface, kalpeanaama, palaili amerikoista ja aloitteli uraansa Suomessa. Silloin Aleksanterinkatu Helsingissä oli vielä melkein hooetäm jne yms -vapaa, toisin on nyt.
Peilarin (tuttavallisesti katsokaas) silloinen enkkuräppi ei isommin puhutellut kulttuuritätiä, ja koko häiskä painui jollain tavalla rekisteröitynä mielen taka-arkistoihin ja jäi sinne omaan, silloin päätetyn mielipiteen mukaiseen lootaansa.
Kului kymmenen vuotta. Kulttuuritäti vanhentui, elettiin kataiskausi ja Suomi alkoholisoitui, rikastui ja köyhtyi yhtäaikaa, velkaantui ja jakaantui yhä syvemmin kahtia. Tuli köyhyys. Ja köyhiä. Heidän äänitorvekseen ryhtyi iso, vahva ja peloton mies, Karri Paleface Miettinen. Miten historiaa luetaan? -kipale (2012) onnistui nostamaan Peilarin bloggaajaan mielenarkistosta hetkeksi taas uudelleenarviointikenttään, mutta vaipui taas sitten sinne kellariin. Noita asioita on helpompi vaan olla ajattelematta.
Sitten saapui syksy 2014 ja kaikessa hiljaisuudessa (bloggaajan näkökulmasta) oli (bloggaajalta salaa) valmistettu albumi Luova tuho. Sen julkkaribileisiin Kulttuuritäti päätyi monen sattumuksen kautta, jälleen vastentahtoisesti, mutta menipä kuitenkin. Ihan yksin.
Pitkä työviikko painoi korkeisiin korkoihin pukeutuneen bloggaajan jaloissa ja hänen kilistelevät rannekorunsa ja kataisvalkoinen paitapuseronsa eivät niin millään mätsänneet yleisön pukeutumiskoodiin. Hän tunsi olevansa nolo turisti massatapahtumassa, mihin olivat rantautuneet kaikki Helsingin entiset rastafarit, taidetyypit, grungehipit, undergroundräppärit ja muut sellaset, jotka tietenkin nyt ovat jo nelikymppisiä.
Ynseänä, ulkopuolisena ja hieman epävarmana Kulttuuritäti silmäili vasemmistoaggressiivista porukkaa, joka oli rauhan asialla. Ja vihdoin se alkoi.
Lava oli täynnä soittimia, sumua ja himmeitä valoja. Taustalla näkyi hämärästi Jani Leinosen upea kangas, jossa oli poptaide -tyyppisesti sommiteltuja tekstejä. Paleface ilmestyi lavalle, valot syttyivät ja alkoi musiikki – ja samalla sekunnilla yleisössä rytmikäs käsien heilutus sivulta toiselle.
Nuutunut bloggaaja viihtyi takavasemmalla baarijakkaralla lepuuttamassa kinttujaan, mutta alkoi huomaamattaan imeytyä kohti yleisömerta. Estynyt sivistyneistö seisoskeli etupäässä tyylikkäästi paikoillaan, mutta Kulttuuritädin kehoa alkoi keinututtaa. Käsikin nousi vähän arastellen sitten ilmaan siinä. Kohta hän unohti taas missä on jo ja heilutteli mukana täysin innoissaan.
Palefacen keikka on aristoteelinen kokemus. Sanoitukset ja paha jonka hän ilmi vyöryttää, aiheuttaa kollektiivisen ahdistuksen, jonka yhdessäoleminen, musiikki, tanssi ja hyvä fiilis katharttisesti poistaa. Paleface tuo lohtua kaikille, jotka katsovat uutisia ja elävät tässä maassa. Joku, joka ei pelkää, joka puhuu suoraan, ja joka pitää heikompien ja ihan kaikkien puolta. Joku, joka lisäksi osaa tehdä musiikkia, räpätä ja laulaa, ja joka itse ei ole synkkä eikä epätoivoinen. Joku, jonka olemuksesta, masentavan totta olevista sanoituksista huolimatta, huokuu ilo ja hyvä olo. Artisti, joka on auki, rehellinen ja seisoo sanojensa ja tekojensa takana.
Keikan päätti upea, upea Vanki vai vartija, jonka instrumentaaliosuus sai kyyneleet silmiin ja kylmät väreet kulkemaan. Kulttuuritäti antaa viisi kukkasta, ja suosittelee Peilarin keikkaa kaikille. Vielä ehtii.
Kirjoittanut Heini Heikkilä, Frontlé
Tykkää meistä facebookissa ja katso keikat, festarit, ilmiöt ja asiat osoitteesta www.frontle.com
Tsekkaa Palefacen tulevat keikat osoitteesta www.gigwhale.com
