Ruokatauko kahvilla

Vettä sataa eikä kukaan näe kuinka silmänaluseni ovat mustat. Se väri painautuu ihooni tatuointina jonka olen aina halunnut. Siinä se nyt on, aina mukana. Juuri tänään. Olen ja elän vain kellon mukaan. Odotan että pääsen kotiin.
Kotiin missä kukaan ei odota eikä kukaan kaipaa. Ottaisinko kissan. En, entä koiran. En. Lähden kokeilemaan onneani kaupungin yöhön. Mutta ensin juon kahvini, ruokatauolla.

Turha väittää että en voisi mennä rientoihin mukaan, vaikka ikäni lähempänä sataa jo onkin. En ole kuitenkaan vielä kuollut, vaikka maanantaisin sitä aina toivonkin. Mutta tänään elän satasella ja vien itseni argentiinalaiseen tangoon...mutta jätän pahimmat taivutukset nuoremmille. Minä vain silleen hiljaa hivuttelen eteenpäin, ruusunpunaisessa mekossani.. aah olen kaunis tänäänkin, olen olen.