Kaunis, minäkö?

”Mun täytyy nyt vähän keräillä itseäni että pystyn sanomaan tämän. Mut sä näytät tänään aivan jumalattoman kauniilta.” Tuo lause. Mahtavaa.
Eipä tiennyt tuo mies kuinka paljon nuo sanat merkitsivät. Tuolla hetkellä tietysti perusnegatiivinen kommenttini oli, että ”älä vittuile”. Eipä tainnut kaveri vittuilla, sen verran totisena se tuli ja vilpittömästi. Olen sen jälkeen tosin miettinyt, että voivatko ne olla aitoja sanoja. Miksi hän sanoi ne? Kerrankin voin olla sataprosenttisen varma, että pöksyihin hän ei kaivannut.
On silti vaikeaa ottaa nuo sanat vastaan. Pakkohan niitä on analysoida, koska on mahtavan hyvin itselleen kohta kolmekymmentä vuotta hokenut kuinka kamalan näköinen on. Silti nuo sanat jäivät lämmittämään mieltä ja mahdollisesti itseluottamuskin nousi hieman pohjamudista.
Vau. Mä olen jonkun mielestä jumalattoman kaunis. Voisikohan se tarkoittaa, että olen arvostellut itseäni turhaan ja pala palalta murtanut matkan varrella kaiken itseluottamuksen mitä joskus on ollut. Onko kolmekymppisenä mahdollista olla kaunis ja sinkku? No, sinkku nyt ainakin, mutta ainakin yhdellä äänellä myös kaunis. Entäpä jos itsekin ajattelisin niin, voisinko silloin olla vielä kauniimpi ja vähemmän sinkku? No, ylimieliseksi prinsessaksi muuttuminen tuskin asiaa parantaa, mutta jos ottaisi sallivamman asenteen itseään kohtaan niin tulisiko sitä ulkoisestikin näkyviin jotain uutta. Mitä jos ei hautautuisikaan enää, anteeksi olen ruma ja lihava tekosyyn alle, vaan nousisi näkyviin ajatellen, että olen vähintään ihan hyvä.
Toki kauneus on aina katsojan silmissä, mutta piru vie! Mä olen jonkun mielestä jumalattoman kaunis. Lämmittää. Syvältä.