Halkeamien korjaamisesta

Lämmin vesi ja kaakeliseinän kylmyys, epäsäännölliset nyyhkäykset ja naapuriasunnon tavalliset elämän äänet muodostavat todellisuuteni rajat. Jollain kieron tarkalla tavalla tarkastelen reisilläni virtaavaa vettä ja pieniä ilmakuplia, jotka juoksevat alas kohti lattiaa. Samalla en näe oikeastaan mitään päässäni myllertävän ajatusmassan takia. Nyyhkäykset iskevät koko kehoon mutta onneksi seinä kannattelee minua - muuten valuisin varmaan lattialle makaamaan. Toisaalta kylpyhuoneeni on niin pieni, että en edes mahtuisi makaamaan. Siispä istun, annan veden lohduttaa ja itken.

Tilanne muodostaa täydellisen arvoristiriidan monessakin suhteessa. Kuuman veden turha valuttaminen tuntuu haaskaukselta ja ylpeyteni huutaa takaraivossa: "luoja, mikä luuseri. Kukaan täysijärkinen ja itseään arvostava ihminen ei olisi tällä tavalla. Ryhdistäyty nyt, saatana!" Tiedän, että minulla ei varsinaisesti ole pätevää syytä romahtaa näin; onhan suurin osa vaikeista asioista jo puhuttu läpi, anteeksi pyydetty ja annettu moneen kertaan ja lupaukset paremmasta tulevaisuudesta tehty. Kaiken pitäisi olla hyvin, tai ainakin paremmin kuin ennen, joten eivätkö nämä itkukohtaukset voisi jo loppua? Nytkin ihan typerä syy alkaa kierrättää vanhoja epäilyksiä mielessä. Ääniviesti taskunpohjalta, eikä siitä edes saanut mitään selvää, joten kaikki mielleyhtymät tulevat täysin omasta mielikuvituksestani. Kyllähän minun pitäisi tietää paremmin - pysäyttää tämä valtava tunnemyrsky, joka minut lamauttaa, ennen kuin se edes alkaa.

Mutta epäilys on viekas kettu. Se on ollut lähtevinään pois mutta todellisuudessa se onkin vain piiloutunut hyvin. Se majailee muistikuvien takana, tunteiden seassa ja on hyvin huomaamattomasti sulautunut osaksi koko maailmankuvaa. Luottamus on ollut niin säpäleinä, että epäilyksellä on ollut vallan loistavasti aikaa soluttautua. Epäilys omasta harkintakyvystä, muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta, totuudesta ja valheesta, rakkaudesta - erityisesti rakkaudesta - ja tavallaan ihan kaikesta. Kun tuntee niin syvästi kuin minä tunnen, pienikin naarmu niihin kaikkein tärkeimpiin tunteisiin on kuin luonnonkatastrofi. Ja tämähän ei ole ollut mikään pieni naarmu vaan vähän kuin karhunrauta, joka täysin yllättäen keskellä tuttua ja rakasta metsää repii ja raatelee täyteen tuskaa, pettymystä ja epätoivoa. Niin että ei ihmekään, kun luottamus ottaa aikansa keräillessään rippeitään kokoon ja hitaasti sovittaessaan palasia takaisin yhteen.

Katson itkuisia kasvojani peilistä ja ajattelen olevani ruma. Punertava läikikäs iho, turvonneet silmät ja surullinen ilme tekevät oloni entistä surkeammaksi.

Jossain vaiheessa kyyneleet loppuvat niinkuin ne aina loppuvat. Rauhoitan itseäni ajattelemalla kaikkea sitä hyvää, mitä välillämme on tapahtunut kevään ja kesän helvetin jälkeen. Tunnustukset, puhdistavat kyyneleet, tunteja kestäneet keskustelut, jotka toivat meidät lähemmäs toisiamme kuin olimme koskaan aiemmin olleet. Työn ja tuskan takana ollut kyky kohdata toinen ihmisenä kaiken sen polttavan vihan ja jäädyttävän surun jälkeen. Tiedän, että parantuminen vie aikaa ja että tämä kipuilu on tavallinen osa prosessia, mutta myönnettävä on, että tieto ei tee kestämisestä yhtään helpompaa. Otan hopeaketjustani pois oman puolikkaani yhteisestä sydämestä. Se tuntuu pieneltä kostolta ja antaa hetken mielihyvää ja vallan tunnetta. Hetki menee nopeasti pois mutta jätän korun pöydälle. Hopeinen sydämen puolikas on vähän kuin rakkauteni nyt. Irrallaan kaikesta, vajaa mutta silti niin kovin kestävä ja kaunis.

Viestit juuri kömmittyäni sänkyyn vahvistavat sen, minkä tiesinkin jo. Kuvia yhteisistä ystävistä, videoita illanvietosta, huolestuneita kysymyksiä hiljaisuudestani. Tiedän, että epäilys on väärässä nykyhetken suhteen, että menneisyyden ruma yllätys värjää tulkintaani kaikesta, mitä ympärilläni näen ja koen. Surkea hetkeni kylpyhuoneen lattialla oli epävarmuuteni tuotos. Videopuhelu, nuo niin rakkaat ja kauniit silmät ja rauhallinen ääni jäävät valvemaailmaan nukahtaessani.

Japanilaiset pitävät korjattuja esineitä kauniina; paikatut halkeamat kertovat tarinaa. Haluan ajatella samoin ihmisistä. Kaikkia sattuu joskus mutta usein ihmisistä tulee entistä kauniimpia, kunhan vain malttavat paikata särönsä.