Itse altistuin jo lapsena suomalaisista kansansairauksista sitkeimmälle, urheiluhulluudelle.
"Hasu, Hakulinen, Mäntyranta…", isäni pudotteli juhlavan hitaasti talvikisasankareiden nimiä kuin jotain mannerheimristinritareita. Faijani piti itsestään selvänä, että yleissivistykseen kuuluu tietää, kuka otti hopeaa Sapporon yhdistetyssä 1972.
(Terveisiä vaan nuoruuden kundikavereille: oikea vastaus on Rauno Miettinen, Suomi).
Eniten urheilun palvonnassa ärsyttää sellaisen elämän ihannointi, joka on kapeaa kuin valtion leipä. Sääliksi käy niitä hiihdolle kukkeimmat nuoruusvuotensa uhranneita Pirkko Määttiä, jotka muistetaan loppuelämänsä ajan ladun varteen heitetyistä laatoista.
Olen vanhan kunnon Aristoteleen linjoilla: hyvä elämä syntyy siitä, että ihminen aktualisoi lajityypillistä potentiaansa. Suomeksi: käytä järkeäsi, mietiskele ja jätä päätön säntäily gebardeille. Luistelu kireässä kumipuvussa ympäri rataa ei täytä hyvän elämän kriteerejä.
Urheilu on laillistettua barbariaa. Se ruokkii pikkusieluista leiriytymistä ja rasismia, joka kukkii jo lastentarhassa viisivuotiaiden vetäessä toisiaan turpaan sen perusteella, kuuluuko punaisiin vai valkoisiin. Jokerit vai HIFK?
Urheilu onkin oiva keino distinktoitua. Punavuoren trendivyöhykkeen vakiokalusto tapittaa hartaana Englannin valioliigan futista ja halveksii syvästi sporttikapakan lätkäjuntteja.
Itse en näe mitään eroa siinä, juokseeko äijälauma mutaisella kentällä pallon perässä vai yrittääkö se teloa kaukalossa puukepillä vastustajaansa.
Urheilun ylivaltaa selitetään sen kasvattavalla vaikutuksella. Mutta mitä kasvattavaa on siinä, että lapsesta asti pakotetaan junnuliigan darwinistiseen selviytymishelvettiin, jonka ranking-systeemi saa Intian kastilaitoksen tuntumaan ruotsalaiselta sosiaalidemokratialta?