Helsingin Pikku-Tokio

Ravintola Hullun Kukon nahkasohvanurkkaukseen lässähtää viisi vantaalaista rock-kukkoa. Yksi takkutukkaisista pojista ei näytä vantaalaiselta. Päätypaikalla lojuva eksoottinen resupekka on Miika Osamitsu, 24, The Sonet -yhtyeen kitaristi.

Miikan tausta kelpaa prototyypiksi: japanilainen isä ja suomalainen äiti tapasivat 1970-luvulla Suomessa.

Miikan kaltaisia parikymppisiä japanilaisen isän puolisuomalaisia perillisiä Helsingissä todellakin riittää. Kun 1970-luvulla kaupankäynti Suomen ja Japanin välillä kahdeksankertaistui, moninkertaistui samalla japanilaisten bisnesmiesten, opiskelijoiden ja reissaajien joukko Suomessa.

"Helsingin seudulta löytyy helposti yli sata suunnilleen itseni ikäistä nuorta, joilla on juuret Japanissa. Ja muualla Suomessa on lisää", japanilais-suomalaisten Nibai-yhdistyksen puheenjohtaja Mikael Kawamura, 20, sanoo.

Helsingissä nuoren polven japanilaisuus muhii pienessä kulttuuritaskussa. Maantieteellisesti tämä pikku-Tokio on hajallaan Kannelmäestä Kaivopuistoon, sillä japanilaisjuuriset nuoret eivät ole ghettoutuneet tiettyihin kortteleihin. Kokoontumiset organisoidaan viisi vuotta sitten perustetun Nibain puitteissa.

Vuosaaressa kitaristi Saiki Tanabe, 28, liruttaa vihreää teetä kuppiin, kun makuuhuoneessa viritetään bassoa ja kitaraa. Laulaja Tanija Teramoto, 23, köhii kurkkua puhtaaksi.

Japanilaisen isän ja suomalaisen äidin jälkeläisten viisihenkinen Ike Ike -bändi hioo keikkasettiä kuntoon.

Saikin ja Tanijan lisäksi keikkakalustoon kuuluu kaksi Hondaa ja härmäläinen rumpali.

"Tempo laahaa!", japanilaisravintola Kotossa työskentelevä basisti Mirka Honda, 20, älähtää.

Alitahtinen tempo ei haittaa. Itähelsinkiläisessä kerrostalokämpässä pomppii tyylitajuinen go go -soundi. Tietokone sylkee konetaustaa taattuun Japani-poppiin, johon rytmit on rosvottu lännestä.

Idästä ollaan siirrytty keskustan kauppakeskukseen. Pojan päällä on Tribal-paita, päätä suojelee hiphop-huivi. Poika kiepsahtaa istuinkorokkeelle seisomaan - päällään.

"Mulla olisi vielä pari hyvää muuvia", breikkari Keisuke Tateishi, 24, puhisee ja hakee kannatinpylväästä otetta.

Keisuke on nibai (tupla) - kahden kulttuurin kasvatti. Ja kyllä. Japanilainen isä kiersi 1970-luvulla Suomea ja tapasi suomalaisnaisen.

Syntymästä lähtien hän on sukkuloinut Helsinki-Tokio -akselia. Se hämmentää. Kun ei ole oikein suomalainen eikä oikein japanilainenkaan.

Savage Feet -breikkiryhmän tanssijana Keisuke hakee sooloteostensa koreografioihin juonta juuristaan. Kiasman urbaanin tanssin festivaaleilla kesällä 2001 tanssi alkoi japanilaisella kunnioitusta osoittavalla istuma-asennolla.

Kunnioitusta hän saa myös Helsingin pikku-Tokiossa.

"Kaikki ne läpät, mitä me puhutaan keskenämme, on samoja kuin jos hengailtaisiin Tokiossa Seven Elevenin edessä", Keisuke pohtii. "Aika vähän Helsingissä varsinaista japanilaista kulttuuria kuitenkaan näkee. Takeishi Kitanon leffat tulee. Ja hei, Kabukista saa japanilaista kaljaa!"

Maanantainen Mannerheimintie on kurja näky. Räntä tuulee vinoina siivuina kalpeiden kaupunkilaisten kasvoille. Miksi ihmeessä Naoto Niidome, 26, on valinnut pakkasen paneman tammikuisen Helsingin?

"Isä lähti 1970-luvun alussa Japanista Eurooppaan reilaamaan. Helsingissä se nukahti Assan penkille ja joutui ryöstetyksi. Sitten se tapasi mun suomalaisen äidin", hän kuittaa kahvilassa.

Naoto opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa sisustusarkkitehtuuria ja vaatesuunnittelua.

Perhe muutti Japaniin Naoton ollessa puolitoistavuotias. Takaisin Espooseen hän palasi 16-vuotiaana.

Naoto näyttää valokuvia suunnittelemistaan tuoleista, jotka voisivat olla suomalaisen funkkis-kauden perintöä. Sisustussuunnittelijalle kyse ei ole kovin suuresta kulttuurikuilusta - Japanissa ja Suomessa mööpelit ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia.

Suuremmat erot matkalla Suomesta Japaniin löytyvät Naoton mielestä nuorison pop- ja katukulttuurista. Konservatiivisen japanilaisyhteiskunnan nuorista osa reagoi ylimitoitetulla kapina-hengellä: meikeistä sekä räikeistä vaatteista ja aatteista turboahdetut gootit, punkkarit ja hardcore-teknofriikit ovat pieni, mutta näkyvä osa Tokiota.

"Ennen japanilaisnuoriso oli harmaata massaa. Nyt nuoret osaavat ilmaista itseään", Naoto pohtii.

Toki Helsingissä asuu myös nuoria japanilaisia, joiden isät eivät 1970-luvulla löytäneet Suomesta vaimoa. Naoton taikkilais-kollega, graafikko Kyoko "Nene" Tsuboi, 25, saapui kaksi vuotta sitten vaihto-opiskelijaksi maahan, josta hän tiesi vain yhden asian - Marimekon.

"Sain kymmenvuotiaana kahvikupin ja pidin siitä niin paljon, että halusin lopulta Suomeen opiskelemaan", Nene sanoo. "Ja vasta Suomessa sain tietää, että sen Marimekko-kahvikupin suunnittelija oli japanilainen."

Helsinki on viiden miljoonan asukkaan Osakasta kotoisin olevalle Nenelle inhimillinen metropoli. Eksyksissä hän oli vain ensimmäisinä viikkoina. Olo oli kuin kolmevuotiaalla, kahvin tilaaminenkin piti opetella kädestä pitäen.

Kahden vuoden oleskelun jälkeen Nenestä on tullut turhankin härmäläinen:

"Ihanaa käydä Tukholman risteilyillä. Kaikki on ihan jurrissa, laiva keikkuu ja jengi tanssii."

Kivaa? Luultavasti ainakin eksoottista, sillä juopottelukulttuuri matkalla Japanista Suomeen kääntyy päälaelleen: Osakassa otetaan pohjat baarissa ja loput kotona. Helsingissä otetaan pohjat kotona ja loput baarissa - ja aamuyöstä seuraavat pohjat taas kotona.

Sopii Nenelle. Hän ilmoittaa jäävänsä Suomeen.

Japanilaisen kulttuurin Ikeike-festivaali 9.2.2002 klo 14-03 kulttuuriareena Gloriassa. Mm. Rip Slyme (suosittu japanilainen rap-yhtye), valokuvaaja Elina Moriyan näyttely, Ike Ike -band, Eternity, kimono-muotinäytös ja japanilaista ruokaa.