Laskuhumala

Hiihtopummeille elämä on pelkkää alamäkeä. Ovatko he arkielämää pakoilevia anarkisteja vai itseriittoisia hedonisteja? Itsesuojeluvaistottomia adrenaliiniaddikteja vai kitsaita elämäntapa-aktivisteja? Esittelyssä täydellisen puuterilumen metsästäjät.

”Maallinen omaisuuteni mahtuu kahteen kassiin, mutta en vaihtaisi elämääni mihinkään. Tämä on kaikki kaikessa. Ainut asia, mikä pitää kasassa”, kuvailee Kimmo “Skipe” Oivo.

Hän on hiihtopummi, joka on etsinyt puuteriparatiisiaan vuodesta 1989. Ikää on kertynyt jo 40, säästöjä omaa asuntoa tai autoa varten ei. Vakituista työtä on ollut turha edes hakea, kun kuusi kuukautta vuodesta kuluu Alpeilla.

“Suuri osa hiihtopummeista on yhteiskunnan drop outeja ja anarkistiluonteita. Heitä ei voisi vähempää kiinnosta rivitalonpääty ja kartano-Volvo”, skimbauskuvaaja Rami Lappalainen kertoo.

Kohina skimbauspummeista käynnistyi Suomessa 80-luvulla. He olivat superverkostuneita hippejä suksilla, joiden mielestä kaikki mikä maksoi rahaa, oli liian kallista. He olivat ensimmäisenä aamulla rinteessä ja viimeisenä alhaalla. He elättivät itsensä hiihtokeskuksissa satunnaisilla baarihommilla, asuivat puoli-ilmaisissa kommuuneissa, käyttivät puhkikuluneita varusteita, näyttivät persettä markkinakoneistolle ja jälkihiihtivät alppikylän halvimmissa juottoloissa.

Huikeita tarinoita riittää nykyäänkin: milloin hiihtopummien väitetään laskevan Alpeilla työttömyyskorvauksilla, milloin polttavan mieluummin kannabista kuin juovan viinaa. Krapulassa kun ei kannata laskea.

Totta on ainakin se, että 20 vuodessa ei hiihtopummien kitsaus ole muuttunut mihinkään. Siinä missä peruslaskettelija on valmis panostamaan 2 000 euron lomasäästönsä viikon valmismatkaan Alpeille, niin suksi- ja lautapummit viettävät samalla rahalla Keski-Euroopan hiihtokeskuksessa kaksi kuukautta. Tuntuu älyttömältä, että kukaan haluaisi vapaaehtoisesti kitkuttaa pari kuukautta 30 neliön homevauriokämpässä yhdessä kymmenen muun friikin kanssa. Syödä ruokaa, joka ei kelpaisi tarjolle edes peruskoulussa ja nukkua lyhyet yöunet hikiset laskukamat (eikä välttämättä edes omat) kainalossa. Ellei kyseessä olisi puuterinarkkari.

Suurin osa maailman hiihtopummeista tulee USA:sta, Australiasta, Norjasta ja Ruotsista, mutta Suomessakin pummailun lifestyleen uskoo yli sata laskijaa. Heistä kolmisenkymmentä on naisia. Kun vielä 90-luvulla suksifriikit ja lautailijat aiheuttivat toisilleen närästystä, on nykypummien solidaarisuus voittanut välineiden välisen taistelun. Usein pummiporukassa on vähintään yksi toisen laskutavan edustaja.

“Hiihtopummit ovat melkein kuin Kristianian vanha taiteilijayhteiskunta, tosin pummit eivät käytä toistensa sukkia. Mutta ovat oma pieni kuppikuntansa”, toteaa Lappalainen.

Aiemmin hiihtopummin tunnisti pitkästä tukasta, rehottavasta sängestä ja kuluneista laskukamoista. Tukka ja sänki ovat edelleen hyviä mittareita, varusteet eivät. Hiihtopummit ovat taitavia laskijoita ja saavat usein neuvoteltua itselleen ilmaiset välineet suoraan valmistajilta.

Vielä 80-luvulla suurin osa skimbapummeista työskenteli ilmaista majoitusta, lämmintä ateriaa tai pientä taskurahaa vastaan hiihtokylien baareissa blokkareina tai tarjoilijoina. Siihen verrattuna 2000-luvun hiihtopummaus on hifistelyä. Nykypummaajat eivät tee usein hanttihommia hiihtokeskuksissa. He paiskivat kesällä esimerkiksi kahta työtä, jotta heillä on rahaa laskea rauhassa kolme kuukautta. Lisätienestiä hankitaan lehti- tai kuvareportaaseilla, sillä usein joku pummiporukasta harrastaa valokuvausta.

Ski-pummi on pahimman luokan laskuaddikti, joka hakee alamäestä euforiaa ja äärimmäistä vapaudentunnetta.

“Minun pitää päästä pois arjen oravanpyörästä. En ole tilivelvollinen kenellekään omista tekemisistäni. Kyse myös hedonismista, hienoista laskuista syntyvästä nautinnosta”, Oivo toteaa.

Euforian metsästys käynnistyy merkitsemättömiltä reiteiltä, jyrkiltä vuorilta ja jäätiköiltä. Maallinen matka voi päättyä milloin tahansa 4 000 metrin korkeudessa lumivyöryyn tai jäärailoon. Jotain hiihtopummien mentaliteetista kertoo se, että onnettomuuksista ei juuri puhuta jälkeenpäin. Eikä varsinkaan retostella niillä.

“Pari vuotta sitten pelastin kaverini railosta köysillä. Pummiporukasta tulee maailman tärkeimpiä ihmisiä. Annat vapaaehtoisesti henkesi joka päivä heidän käsiinsä ja tiedät, että joku auttaa satavarmasti”, Oivo kertoo.

Hän on itse päässyt vähällä. Selkä on riekaleina, polvet leikattu kahdeksan kertaa ja alahampaat muovia. Huonomminkin olisi voinut käydä. Viisi vuotta sitten Oivo saapui ensimmäisten joukossa paikalle, kun 20-vuotias ranskalainen hiihtopummi oli tippunut kalliolta.

“Lumi petti alta. Kundi tippui parikymmentä metriä. Niskat nurin ja henki pois välittömästi. Saan koputtaa puuta, että olen selvinnyt nuorempana hengissä. Meillä ei ollut kunnollisia välineitä tai tieto-taitoa kuten nykyään. Sama kuin pikkuveneellä järvellä liikkunut tyyppi olisi lähtenyt ylittämään samalla paatilla Atlanttia.”

Hiihtopummi ja huijari

“Liftasimme Alpeilla majapaikastamme sata kilometriä toiseen hiihtokeskukseen. Illalla alkoi sataa vettä, joten jouduimme istumaan pilkkuun asti baarissa, koska emme saaneet mistään kyytiä tai majoitusta. Päädyimme nukkumaan yökerhon rappusten alle laskukamoissa”, kertoo Jani Nygård.

23-vuotias Nygård on sonnustautunut löysiin kangashousuihin ja army-vihreään skimbatakkiin, päässä pipo ja vaaleat hiukset melkein olkapäille asti. Suu käy tauotta. Vaikuttaa sen verran luotettavalta kundilta, että hänelle voisi lainata satasen.

“Syön mielelläni kuukauden pelkkää tomaattipastaa, kunhan saan maksimoitua laskupäivät. Kituuttaminen on siistiä. Pääsee säätämään kuljetukset ja majoitukset mahdollisimman halvalla”, Nygård kertoo.

Esimerkki kituuttamisesta: Viime kesän laskureissulla Norjassa Nygård nukkui yöt teltassa ja peseytyi päivittäin jäätikkölammessa säästääkseen rahaa. Veden lämpötila neljä astetta.

Hiihtopummailuun hän friikahti 17-vuotiaana. Ensimmäinen kohde oli Tignes Ranskan Alpeilla.

“Lähdin kaverini kanssa sinne kahdeksi viikoksi vasten vanhempien tahtoa ja lähes nollabudjetilla. Lennot maksoin kesäduunisäästöillä, rahaa ei ollut käytössä kuin parisataa euroa.”

Nuoret hiihtopummit lensivät Lyoniin, sieltä bussi Grenobleen, josta matka jatkui pummatulla kyydillä Tignesiin. Majapaikaksi kelpasi pieni hostelli – ainoa, jossa oli vapaana edes peruutushuone. Yö kustansi kymmenen euroa.

”Emme ostaneet hissilippuja, ne olisivat maksaneet 50 euroa päivässä. Otimme aamuisin turistien näköalahissin huipulle ja häivyimme sieltä laskemaan. Päivälipun hinnaksi tuli kuusi euroa. Teemme sitä vieläkin.”

Tämän jälkeen veri on vetänyt laskemaan muun muassa Verbieriin, Engelbergiin ja St. Antoniin. Nygård tekee kaksi pummausmatkaa kaudessa ja pyrkii olemaan mäessä vähintään 1,5 kuukautta vuodessa. Laskumusiikkina soi Kaija K.

“Fiilis on uskomaton, kun pääsee laskemaan korkkaamatonta mäkeä. Vauhtiin jää koukkuun, laskeminen on parempaa kuin huono seksi.”

Nygård paiskii kesät kividuunarina laittamassa katujen kanttareita paikoilleen. Talveksi hän jää omavalintaisesti työttömäksi ja saa muutaman satasen kuussa työttömyyskassasta.

“En tee töitä matkalla. Hiihtopummin kauhuskenaario on, että joudut menemään aurinkoisena päivänä töihin, kun muut menevät mäkeen.”

Pari vuotta sitten Chamonix’ssa Nygård ystävineen halusi mäkeen maksoi mitä maksoi – tai siis niin halvalla kuin mahdollista.

“Yhdellä tutulla oli kausikortti. Ostimme sen lisäksi päivälipun, jota kierrätimme niin, että jokainen pääsi sillä ylös. Yksi tyyppi laski molempien lippujen kanssa alas ja antoi päivälipun aina seuraavalle. Liput tsekataan vain mäen juurella, joten pystyimme laskemaan yhdellä päivälipulla kahdeksan tuntia.”

Ja missä on moraalinen krapula? Ei missään.

“Tämähän on hauskaa. Sitä paitsi pari hassua pummia ei vaikuta ison hiihtokeskuksen tuloihin. Rikkaat ne rahat sinne tuovat, eivätkä pummit.”

Hiihtopummiin törmää takuuvarmasti paitsi mäessä, niin hiihtokylien baareissa. Nygårdin mukaan etenkin suomalaiset pummit osaavat pitää hyviä bileitä. Eikä enää välttämättä niissä halvimmissa, vaan niissä, joissa saa pitää takin päällä.

“Chamonix’ssa olut saattoi maksaa kuusikin euroa, joten ostimme lavan pieniä olutpulloja ja laitoimme takintaskut täyteen niitä. Skimbatakkiin mahtui kymmenen pulloa. Ostin tiskiltä yhden tuopin, jota täytin vessaan piilotetuilla pulloilla. Ongelmana oli, ettei pöntön taakse oikein mahtunut kerralla 70 pulloa enempää. Yleensä lensimme aina jossain vaiheessa ulos.”

Nygård uskoo säästäneensä hiihtopummailemalla kuudessa vuodessa lähes 10 000 euroa. Seuraavaksi suunnitelmissa on heli ski -reissu Ukrainaan. Elämäntapa on juurtunut niin syvälle, ettei paluuta normaalielämään, kahdeksasta neljään -duuniin ja talviin ilman hiihtopummausta ole. Edes parisuhde ei ole este.

“Ajatuskin kuulostaa älyttömältä. En ole edes miettinyt sitä. On paljon helpompi lähteä reissuun, kun jäädä himaan. Vaikka kihlattuni ei siitä pidäkään.”

Naispummi laudalla

Cosmique, yksi Chamonix’n klassikkokuruista 3 800 metrin korkeudessa. Ylin kohta on niin jyrkkä, että sen joutuu laskeutumaan alas köysillä. Sitten lumilaudan päälle ja alas rinnettä.

“Jännitti kauheasti, en tiennyt mitä eteen tulee. Ensimmäistä kertaa laskin ystäväni kanssa sen kahdestaan, eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. 30 minuuttiin mahtui mieletön tunnelataus. Se oli hienointa, mitä voi tehdä. Jokainen käännös osui nappiin”, kertoo 29-vuotias Anni Karvinen.

Ja jos ei olisi osunut, niin luvassa olisi ollut pahimmillaan 300 metrin liuku päin kiviä ja reunarailoja. Kaksikko laski muutaman kymmenen metrin pätkän vuorotellen. Etummaisena menevä etsi seuraavan safety spotin, johon pysähtyä.

“Se oli äärimmilleen viety fyysinen suoritus, joka vaati koordinaatiota ja täydellistä keskittymistä. Jalat tärisivät jännityksestä vielä tunti laskun jälkeenkin, kun katsoin, mistä tulin alas.”

Karvinen hiihtopummaili Alpeilla ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten. Siitä alkaen neljä kuukautta vuodessa vierähtää Chamonix’ssa tai sen lähistöllä kuuden hengen tiiviillä pummiporukalla.

“Tämä on jokavuotinen suuri seikkailu, mutta ei elämäntapa ole pelkkää puuterihurmaa. Pummiporukan kanssa kasvaa yhteen, heistä tulee maailman tärkeimpiä ihmisiä. Tunnelataus on valtava, kun tietää, että 3 000 metrissä vieressä on kaveri, joka tulee tarpeen tullen kaivamaan sinut ylös lumesta.”

Elämäntapachillailusta huolimatta turvallisuudesta ei tingitä.

“Offareille ei ole asiaa ilman, että selvillä on esimerkiksi lämpötilanvaihtelut, lumen pohjakerros ja tuulet. Harva tajuaa, kuinka voimakas lumivyöry voi olla. Se repii puutkin juurineen irti maasta.”

Karvisen pahin onnettomuus on sattunut Verbierissä, kun hän törmäsi Burtonillaan merkityllä reitillä lumen alle jääneeseen kantoon. Tuloksena avomurtuma sääriluussa.

“Tajusin heti, mitä on tapahtunut. Kenkä pois ja jalka lumeen. Onneksi tämä ei sattunut takamaastossa. Avunsaanti olisi saattanut kestää neljäkin tuntia.”

Puolen tunnin päästä hän pääsi ensiapupisteeseen, sieltä ambulanssilla paikalliseen terveyskeskukseen, jossa hoitajaharjoittelija joutui peittämään kasvonsa nähdessään jalan. Lopulta helikopterilla suoraan sairaalan leikkauspöydälle.

Karvisen elämä ei ole ollut pelkkää puuterilunta. Hiihtopummailun ohessa hän on valmistunut Viikin maa- ja metsätaloustieteellisestä tiedekunnasta agronomiksi. Seuraavaksi tähtäimessä on eläinlääkärin opinnot.

“Tämä on ensimmäinen talvi, jolloin reissaan palasissa. Tarkoitus oli lukea pääsykokeisiin koko talvi, mutta livahdan yhteensä 1,5 kuukaudeksi laskemaan. Eroahdistus olisi kasvanut liian suureksi.”

Osan reissuista hän on rahoittanut opintolainalla.

“Hiihtopummailu on sijoitus tulevaisuuteen, oppii kieltä ja kulttuuria. Ranskankielestä on varmuudella hyötyä, jos päädyn joskus EU-töihin. Olen oppinut huomioimaan toisia ihmisiä sekä kunnioittamaan luontoa. Jos olisin työnantaja, arvostaisin sitä, että on nähnyt vähän muutakin kuin Helsingin yöelämän.”

Mutta pääseekö naispuoleinen pummi helpommalla?

“On vaivattomampaa päästä mukaan porukkaan ja saada sponsoreita, koska tyttöjä on paljon vähemmän. Yhteisistä tavaroista saan kannettavakseni aina kevyimmät.”

Ja mikä parasta:

”Tytöille annetaan kunnia jättää ensimmäiset jäljet rinteeseen. Kokeilepa laskea reittiä, jossa on pehmeää lunta muniin asti. Se on aluksi hiton vaikeaa, mutta kun sen oppii, niin olo on kuin oppisi fillaroimaan ilman apupyöriä.”

Kaikkien ski-pummien isä

Jimmy Pettersonin viimeiset kolmekymmentä vuotta ovat kuluneet latuja vältellen ja täydellistä puuteria etsien. Hiihtopummailu on kuljettanut miestä 47 eri maan lumisille rinteille. Mutta mikä sai kalifornialaisen historianopettajan vaihtamaan luennot hiihto-opettajan ja matkaoppaan hommiin ja lopulta muuttamaan Ruotsiin? Eikö Kaliforniassa sitä paitsi kuuluisi surffata?

“Isäni oli norjalainen ja äitini itävaltalainen, joten minullekin ostettiin sukset jo 2-vuotiaana”, Pettersson selittää.

Losangelesilaisen geton high schoolin historianopettajasta tuli lopullisesti hiihtopummi eräänä päivänä juuri ennen joululomaa.

“Koulurakennus oli ankea ja jokaisen vessan kohdalla leijui marihuanan haju. Mietin, että tätäkö tulevaisuuteni on. Parkkipaikalla näin seinään spraymaalatun tekstin: teachers fuck off ja sillä hetkellä päätin tehdä juuri niin.”

Kun Pettersson ampaisi hiihtopummina maailmalle, ei siellä suomalaisia näkynyt.

“Vielä 25 vuotta sitten Suomessa ei ollut hiihtopummeja, mutta nyt niitä on koko ajan enemmän.”

Hiihtopummeihin liitetään huoleton ja vauhdikas elämäntyyli. Hiihtokauden alkaessa ihmiset jättävät kaiken taakseen ja suuntaavat kohti hiihtokeskuksia.

“Todellinen hiihtopummi säästää rahaa, jotta voi hiihtää niin paljon kuin mahdollista. Mutta nyt hiihdostakin on tullut kaupallisempaa ja kaljayhtiöt mainostavat ahkerasti after skitä. Niinpä porukka istuu baarissa juomassa. Minua se ei haittaa. Onpahan rinteissä enemmän tilaa”, Pettersson sanoo.

“Keskivertohiihtäjä hiihtää enää kolme tuntia päivässä. Se on hullua. Pystyisin minäkin juomaan suomalaisten kanssa ja tarjolla olisi jopa ilmaista viinaa, mutta en pidä siitä. Juomisella ja oikeilla hiihtopummeilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hiihtopummi menee ylös ensimmäisellä hissillä ja on siellä viimeiseen hetkeen asti.”

Viina ei ehkä ole kiinnostanut Jimmyä, mutta tytöt senkin puolesta.

“Hiihto-opettajan merkki oli kovaa tavaraa! Kauden jälkeen oli aina puhelinmuistio täynnä numeroita ja kesällä sitten kierreltiin niitä osoitteita”, hän kertoo.

“Kun yksi bussi lähti, jäivät itkuiset jäähyväiset lyhyiksi kun seuraava bussi kaarsi jo pihaan ja me hiihdonopettajat tappelimme kuinka saisimme mahdollisimman monta hyvännäköistä tyttöä omaan ryhmäämme.”

Tänä päivänä Pettersson asuu Ruotsissa, jossa hänellä on Erik-poika ja suomalainen tyttöystävä. Mutta hiihtopummin elämästä hän ei ole luopunut. Useat kuukaudet vuodesta kuluvat edelleen rinnejahdissa.

“En halua luopua elämäntyylistäni ollakseni enemmän kotona naisen kanssa. Joko nainen suostuu tekemään kompromisseja, tai sitten me vain emme näe koko ajan”, toteaa Pettersson.

30 vuodessa hän on kirjoittanut ja kuvannut kymmeniin maailman hiihtolehtiin yli 300 artikkelia. Viime vuonna ilmestyi hiihtopummin elämänkerta Skiing Around The World, jossa Petterson kertoo laskuistaan Kazakstanista Grönlantiin. Eikä loppua näy.

“Lapsuudessa minulla oli unelma pilvissä hyppimisestä. Puuterilumen etsiminen on minulle sen unelman täyttämistä.”

Outi Pippuri