Lepakkoluolassa, Porkkalankadulla Radio Cityn markkinointijohtaja Kimmo Walden oli nostanut jalkansa pöydänkulmalle ja nojasi konttorituoliinsa niin, että tuolin hydraulisista keuhkoista olivat ilmat pihalla.
Eikä asento johtunut vain patruunaverestä, joka tässä nuoressa miehessä kiersi, verestä, jonka normaali Radio Cityn kuuntelija tunnisti vain "mielettömästä dunkkiksesta" ajaessaan Valkeakosken ohitse Tampereelle.
Hänen huoneensa seinustalla venytti itseään samanlaiseen asentoon toimitusjohtaja Christer Moustgaard pyöritellen ristiin painettujen käsiensä peukaloita vatsansa päällä, ikäänkuin alla olisi levännyt Savoyn häränpihvi. Tosiasiassa siellä ei levännyt muuta kuin hätäinen aamukahvi.
"Huomenta", Moustgaard tervehti Cityn projektipäällikköä Petri Niemeä.
"Peta, teidän täytyy katsoa, kumpi hoitaa sen Suontausta", hän jatkoi tarkoittaen Iltalehden markkinointijohtaja Heikki Suontaustaa. Itse hän oli Waldenin kanssa menossa huomenna pankkiin. Maaliskuussa he olivat myyneet mainoksia yli miljoonan edestä. Miljoonan! Se se oli puhaltanut nuoret miehet pulleiksi kuin pallot, ei patruunakaveri eikä toisen nuoren miehen suomenruotsalainen itsetunto, tavallisesti vaikutusvaltaisilla sukulaisilla, purjehdusleireillä ja lopulta Hankenilla pumpattuna oli sittenkin toista luokkaa kuin savolaisilla.
Kuningas
Waldenin ja Moustgaardin isosta olosta huolimatta huoneen kolmas mies näytti kaikista suurimmalta. Moustgaardin vierellä kolmannen miehen jättimäiset, keski-ikää hipovat kasvot pönöttivät kuin Jyrki Hämäläisellä.
Kolmas mies oli Elvis. Nuorisolehden julisteesta huolimatta hänen merkityksensä Radio Cityn johtoryhmän huoneessa oli täsmälleen sama kuin muotokuvilla, joita Cityä vanhemmat firmat ripustivat edesmenneistä suurmiehistään.
Elvis Presley oli nimittäin neulansilmä siinä rock’n roll-myrskyssä, joka 30 vuotta myöhemmin ravisteli Suomea matkallaan valtakulttuuriksi. Edellinen vuosi, -85, oli ollut erityisen hullu: Dingo, Neumann, Eput, Andy, Mike, Remu, Jii ja joku Honey Bee, olivat tulleet mediamenu’hun yllättäen kuin Uppsalan ekonomi.
Ja siinä Elviksen vierellä Christer Moustgaard istui kuin eversti Parker valmiina valjastamaan rockremmiin kaikki uudet ikäluokat.
Muutama kymmenen metriä pöhöttyneen Kuninkaan edessä seisoi yläosaton neekeri Prince ja näiden väliin jäi Radio Cityn toimitustila, joka kevytseinäisine toimittajakarsinoineen ja lasiseinäisine pomokoppeineen muistutti vanhan sanomalehden uutishallia.
Ennen uutishallia tila oli ollut kirpputori, jossa ponihäntäiset tytöt vehnän värisissä hiuksissaan, intian leningeissään ja mustissa kiinankengissään myivät käytettyä tavaraa.
Moustgaard, Walden ja Niemi kävelivät uutishallin poikki, nousivat kierreportaat ylös toiseen kerrokseen ja tulivat tilaan, missä Helsingin alakulttuurin legendat Pete Eurooppa, Sally Flesh tai Floyd Superstar pitivät makaabereja yöjuhliaan, joissa lavasteet ruumisarkkuineen ja sianpäineen olivat kuin Polanskin elokuvasta.
Nyt tilassa haalaripukuiset miehet vetivät paksua kaapelia.
Vanha poppari
Samoissa bileissä, ruumisarkkujen ja vasikanpäiden seassa olisi hengannut myös Radio Ykkösen toimitusjohtaja Markku Veijalainen, jos hän olisi ollut 20 vuotta nuorempi. Oikeastaan juuri saman hän teki 20 vuotta sitten; eli vaikutti keskellä populaarikulttuurin ensimmäistä maihinnousua. Ruumisarkkujen ja vasikanpäiden tilalla olivat vain koulubileet, Stump-lehti, television Ohimennen, suomalaisen jätkän ja Dylanin viehko risteytys Irwin, Veksi Salmi ja suomalaiset "Helikopterilla Hollywoodista"-juhannukset.
Aika näkyy hänessä tänään enää yli korvien kaartuvassa beat-tukassa, jollaisia popparit pitivät 60-luvulla ennenkuin politiikka pisti parran piikit leukaan tai hippiaika antoi kuosin valua kohti lanteita.
Beat-tukan kanssa Veijalaisella oli tänään harmaat suorat housut, kauluspaita, solmio ja villapaita. Hän istui Radio Ykkösen toimituksessa Itä-Pasilassa, Opastinsillalla ympärillään toimitus, joka muistutti mitä tahansa Itä-Pasilan sokkeloihin ajettua konttoria. Siellä olivat kokolattiamatot, joiden ruskea sävy oli laskettu sointuvaksi keskimäärin tahraan kuin tahraan, puiset konttorikalusteet ja valkoisille seinille nostetut pahvitaulut, minne virallisten ilmoitusten sekaan kiinnitettiin firman sisäänpäin lämpiäviä pikkuhärskejä piirrosvitsejä ja lasten kuvia.
Samanlaisessa konttorissa, Videa Oy:ssä, soi viime vuoden helmikuussa puhelin Videan silloisen toimitusjohtajan Markku Veijalaisen pöydällä.
"Tekisitkö meille radion", kysyi soittaja, Sanoma osakeyhtiön varatoimitusjohtaja Matti Anderzen.
Veijalainen pyysi vastausaikaa muodollisen vuorokauden. Hän luuli kuuluneensa niihin toimittajiin, joiden hartaus ei riittänyt toistamaan uutissanaa tasatunnein. Mutta oma radio. Se oli sittenkin toista kuin vastailla: "Haloo-haloo, jamistä päintesoitatte" iltaisin kuvaruudussa.
Dodge ja vihreä
Radio Cityä ei ommeltu kasaan yhdellä puhelinsoitolla. Oikeastaan asiaan vaikutit – urbaani askel ennen radioita – yökahviloiden ilmestyminen Helsinkiin. Kesällä -84 Elielin kahvilan 02:n jälkeiset tunnit olivat karismaattisten pummien ja seksuaalisten marginaalien lailla nuorten kulttuuripersoonien kulta-aikaa.
Yhtenä tavanomaisena "driftailijoiden" kesäyönä Elmu:n puuhamies Teemu Lehto törmäsi hahmoon, jolla oli farmarit, tennistossut, nahkatakki ja korvalappustereot. Stereoiden rytmin päälle pilkottiin päässä todellisuutta – vähän samaan tapaan kuin vuotta myöhemmin tultiin pilkkomaan Radio Cityssä.
Teemu Lehto törmäsi hahmoon, jolla oli farmarit, tennistossut, nahkatakki ja korvalappustereot. Stereoiden rytmin päälle pilkottiin päässä todellisuutta – vähän samaan tapaan kuin vuotta myöhemmin tultiin pilkkomaan Radio Cityssä.
Teemu Lehto oli törmännyt Teppo Turkkiin. Turkin hän tunsi entuudestaan paitsi yhteisestä nuoruudesta Munkkivuoressa myös erilaisista vihertävistä vaihtoehtokuvioista, jotka 70-luvun yliopistonuoriso kurssitti samaan tapaan kuin vuosikymmenen alussa kurssitettiin vasemmistokuviot. Silti maapalan sijasta Teppo Turkki oli ostanut Dodgen, jonka jälkeen jättämä sininen pilvi kertoi ajoista, jolloin arabit eivät osanneet myydä kalliilla muuta kuin mattoja. Ja Suomussalmen ekoleirejäkin mielummin Turkki oli suunnannut aina Euroopan suurkaupunkeihin ja suomalaisuutta mielummin hän puhui "sitistä". Keväällä -83 hän oli tehnyt Yleisradion kahvila Kinskystä suositun radio-ohjelman ja vuotta myöhemmin hän oli uhonnut Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa, että näiden tulisi perustaa nuorille oma radio!
Teemu Lehto tiedusteli, vieläkö Turkki oli tätä mieltä.
Tällä välin Elmussa oli paikallisradiokeskustelun tiimoilla laskettu yhteen yksi ja yksi ja anomus oli lähdössä liikenneministeriöön.
Teppo Turkki ei ollut vielä mitään mieltä, muttei tarvinnut edes muodollista yön miettimisaikaa. Hänkin halusi tehdä radion.
Bisnekseen!
"Tehdäänkö me nyt se spotti", kyselee Walden Moustgaardilta ja Niemeltä.
He ovat nyt tulleet Lepakon kahvilaan aamukahville. Kaikilla kolmella on puvut: Waldenilla muodikkaampi, Moustgaardilla arvokkaampi ja Petri Niemellä puku, joka muistuttaa nuorisoklubien muutaman vuoden takaista futuristiaaltoa, joka poiki joukon teinidandyja.
"Täytyy käydä parturissa, huomenna pankkiin, pitää olla kunnossa", mutisee Moustgaard.
"Pannaan se spotti HTV:hen sitten syksyllä, kun ykkönen taas panostaa", jatkaa hän.
"No, sitten se täytyy hoitaa", toteaa Walden.
"Ainoa ympärivuorokautinen ja ympärivuotinen radioasema, heh-heh", laskettelee Moustgaard.
"Määrä korvaa laadun...", virnistelee Walden.
"Määrä muuttuu laaduksi, heh-heh", naureskelee Moustgaard muistellen Marxin lausetta, joka kukaties tarttui häneen niinä vuosina, jolloin hän sauhusi Uuden Laulun tilausasiamiehenä. Myöhemmin samainen lehti oli ensimmäisenä opiskelemassa ja opettamassa, miten sinisistä paidoista selvittiin, koukattiin rockilla kuiville ja hiivittiin hiljaa kohti bisnestä.
"Luitsä sen Wolinskin", kyselee Walden Moustgaardilta.
"Ei ole oltu lukukunnossa", tuskailee Moustgaard.
"Se oli hyvä juttu. Kertoo faijasta ja sen pojasta. Poika oli tällainen nykyaikainen, kyselemätön bisneshenkinen ja faija entinen 60-luvun radikaali, jolla on nyt oma mainostoimisto, heh-heh, rautanen juttu ja läpipiirissäkin on osuvia esimerkkejä", puhelee Walden.
Vahakabinetti ja kasvikipuja
Wolinskin isään ja poikaan, niiden suomalaiseen painokseen, kuningas Elviksen alulle saattamaan ja mustan Princen perimään valtakuntaan panostavat Radio City ja Ykkönen.
Ne panostavat suureen rakennemuutokseen, joka 80-luvulla on kouraissut kehä kolmosen sisuksia. Radioasemien sukulaisia ovat metro, uudet kauppakeskukset, rokkaavat ravintolat, uudet lehdet, bodaussalit ja ihmisten tyylin siirtyminen luonnonlapsista kohti muodollisempaa tapakulttuuria: olipa kyse sitten housunprässeistä tai ruokailusta: korttelibaarien tilalle tulivat nyt kiinalaisravintolat, nakkikioskien sijaan hampurilaisketjut.
Radio Cityn taktiikka tilanteessa on tuo "eversti parkermainen" idea: rummuttaa rockin kielellä aseman informaatio, pitää tulevan valtakulttuurin pioneerit otteessa ja ottaa uudet ikäluokat kuuntelijoiksi automaattisesti kuin sotaväkeen.
Ykkösen taktiikka on toinen. Se jättää nuorison suosiolla Citylle ja hyödyntää muutoksen lieveitä laajalti.
"Vakuutan, että nautin tästä työstä aivan samalla tavalla kuin nauttisin työstä Radio Cityssä, jos olisin 20 vuotta nuorempi", sanoo Markku Veijalainen ja antaa ymmärtää, että hän haluaa pitää pääkaupungin keski-ikäistyviä ja keskiluokkaistuvia aivan samanlaisessa otteessa kuin City nuorisoa; leperellä näiden kielellä. Luoda – jos niin halutaan ilmaista – keskiluokan undergroundia!
Radio Cityssä Ykkösestä veistellään journalismin vaha-kabinettina. Ykkösessä taas ajatellaan cityläisten rämpivän kasvukivuissa, mikä tarkoittaa oman epäitsenäisyyden pönkittämistä nuorisokulttuurin kuvitellulla itsenäisyydellä.
Näin pahimmillaan. Ylipäätänsä ei asemilla toisesta huolehdita. Maailmat ovat kauempana toisistaan kuin radion taajuuslaudan asemat toisistaan erottava sentti antaa ymmärtää.
Radion paluu
Joulukuussa -85 Teppo Turkki oli väsynyt. Hän istui ravintola Villiviinissä ja joi. Sitä hän teki muutoin yhtä harvoin kuin hankki tällaisen olon, stressin. Päässä tuntui kuin naapurissa olisi porakone purrut jatkuvasti. Silmät loistivat kuin liikaa valvoneella kylähullulla ja sänki kellersi kuin kuoleva.
Hän oli tehnyt ohjelmat Neuvostoliitosta, fasismista ja Pekka Siitoimesta ja Sörkan vankilan kundeista. Natsit tunkivat työpaikalle ja uhkasivat. Lapion kokoinen koura tarttui raitiovaunussa ja vaati selitystä. Liikenneministeriö kimpaantui, uhkasi ottaa luvan pois ja heristeli kuin talonmies poikasakille, joka oli rikkonut tiimellyksessä naapurin ikkunan.
Pressiklubin näivettyneet nelikymppiset irvivät toimittaja Tintistä, joka surffaili sensaatioilla. Epäluulo järsi päässä ja "urbaani radiosyke" näyttäytyi pelinä, jota pirut pelasivat.
Aseman nuoret, ihailevat kollegat tai seminaarien jälkeen perässä juoksevat äidinkielen opettaajt eivät paljoa lohduttaneet. Turkki tarvitsi lomaa ja kun siihen ei ollut aikaa hän otti sen säilötyssä muodossa, pulloina.
Ystäviäkin oli mennyt. Se kaiversi. Mutta silti hän tunsi olevansa oikeassa. Radio oli alkanut muistuttaa taas sitä ilmaa, jota ihmiset vetivät keuhkoihinsa. Radio lausui taas lausumattomia asioita ja lähetti hyvää tuulta.
Persoonat
Turkki ja Veijalainen mainitsevat radiokäsityksensä alkuhämäriksi Yleisradion 60-luvun lopun kaksi ohjelmaa. Turkki puhuu Jorma Elovaaran Vesimiehen ajasta, Veijalainen Pentti Kemppaisen Poppamiehestä. Näihin molemmat lisäävät vielä Heimo Holopaisen omaksuman tyylin Rockradiossa.
Yhtäläisyys näihin tarkoittaa kokonaisuutta, jossa puhe, raakainformaatio, on alistettu ohjelman rytmille.
Tapani Ripatin turruttavan läähätyksen taas molemmilla on immunoitunut suomalaisen populaarikulttuurin selkeä sisäistäminen.
Ehkä parhaan viitteen uudesta radiokäsityksestä ja sen ulottuvuuksista saa nykyiseltä Cityn toimittajalta Jorma Elovaaralta. Kun hän studiossa eläytyy ohjelmiinsa, reagoi hän välittömästi äänipöytään ja pitää kuuntelijan tuntemuksiensa tasalla. Hän itse ilmoittaa oppineensa Radio Cityssä lukemaan uutisia – mikä tarkoittaa, että hän saa ne mielestään kuulostamaan hieman RADIOLTA – muttei STT:n uutisia, koska ei ymmärrä niitä. Ei ymmärrä mitä yhteistä niillä voisi olla RADION kanssa.
Kun Markku Veijalainen Radio Ykkösen aloittaessa totesi etsivänsä radiopersoonia, tarkoitti hän, että pitkätkin blokit pysyisivät koossa, vahvan juontajan persoonan kautta.
Radio Ykköstä rohkeammin kuitenkin Radio City on lähtenyt yhden juontajan pitkiin blokkeihin, joiden käsikirjoitus ei ole ennalta tehty. Ehkäpä tämä, sekö nuoruuden rohkeus on ollut luomassa Veijalaisen toivomia radiopersoonia – jos kohta myös amatöörejä – sittenkin Radio Cityyn.
Vuosi on tuonut Citylle tullessaan "yhden miehen yöradion", Billy Carsonin, yhden miehen levyarkiston Jorma Elovaaran ja General Njassan, joka muuntaa nuorisokulttuurin kummallisuuksia tajuttaville taajuuksille – kuten muoti, mainonta – tai mikä tahansa muu ideat massoittava media.
City on myös Teppo Turkin, Taneli Haron ja Reijo Rutasen johdolla ollut palauttamassa yhteiskunnallisille puheohjelmille merkitystä. Se on Outi Poppissa sekoittanut viihteen ja yleiset puheenaiheet – mikä on ärsyttänyt kuin Hannu Taanila Yleisradiossa.
Eino S. ja USA
Jouko Turkan mielestä Radio Cityn henkinen ilmapiiri, nuorison innostus, äänekkyys ja ohjelmien ennakkoluulottomuus on sukua ilmapiirille, jonka Eino S. Repo loi Yleisradioon 60-luvulla kiinnittäessään taloon lauman 20-vuotiaita.
Kun Turkka vihjaisi tästä Revolle, moittien samalla tv-ohjelmassa Revon yliolkaisuutta Cityn suhteen, totesi Repo kuivasti Cityn olevan yksi esimerkki Suomen amerikkalaistumisesta.
Hän unohti itse amerikkalaistaneensa Yleisradiota 60-luvulla aloittaessaan Tänään iltapäivällä-tyyppisen, periamerikkalaisen ohjelmamuodon, jonka puitteissa sai tapahtua se, mikä todellisuudessakin tapahtui. Hän antoi ohjelma-aikaa Jorma Elovaaran alakulttuurille tai Pentti Kemppaisen rockrypemiselle. Poliitikkoja alettiin ahdistaa heti näiden päästyä päästöksen päältä – sekin kuin jenkkilässä.
Tänään tuo Revon palkkaama nuorisoremmi on Yleisradion ongelma; pikkupäälliköiden vammauttama, byrokratian laiskistama, seminaarien puuduttama, tiedotusoppineiden puujalkateorioilla ontuva, keski-ikäinen tulppa, joka toteuttaa maksimaalista objektiivisuuttaan maksimaalisella tekemättömyydellä.
Markku Veijalaisen mielestä innostus ei ole silti iästä kiinni. Radio Ykkösestä hän on pyrkinyt pistämään keski-ikäiset päälliköt takaisin ohjelmien pariin. Hän on räätälöinyt aseman ihmisten ympärille.
Tavallaan hän paiskasi joukon kuivuneita kaloja uuteen akvaarioon. Mutta kaikki eivät ole virkonneet siten kuin aseman seurapiiriässä Pirjo Kauppinen, Kaustinen tai entiset yleisradiolaiset Helena Lehtimäki ja Tommy Tabermann tai entinen Sanomimittajakoulainen Alpo Suhonen.
Katastrofi
Myös Markku Veijalainen ja Radio Ykkösen myyntipäällikkö Hans Edin ovat leiponeet ensimmäiset kuukausittaiset miljoonansa.
Vuodessa City ja Ykkönen ovat ottaneet kylmästi osansa siitä viidestä ja puolesta miljardista, joka Suomessa vuosittain mainontaan käytetään. Molemmat katsovat hyötyneensä televisiomainonnan kalleudesta ja kalleuden itsestäänselvyydestä, sekä aikakauslehtien alamäestä. Näiden taipumuksesta vastata Heikki Hietamiehellä ja humpalla kaupunkien nuorennusleikkauksiin.
Kuitenkin vielä viime syksynä asemien mainosmyynti oli katastrofaalista. Radio Cityn myyntimiehiltä alkoi usko loppua. He saattoivat kimpaantua Outi Poppille ja ilmoittaa, ettei kukaan halunnut mainostaa propaganda-ohjelmissa.
Asema sai peräänsä joukon haita, jotka olivat valmiita kaappaamaan konkurssikypsän radion. Yhden omistajapuolen; Helsingin Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan nuori poliitikonalku taivutti liikenneministeri Matti Luttista siirtämään luvan Ylioppilaskunnalle. Toinen omistajapuoli, WSOY, alkoi radion sijasta osoittaa kiinnostusta Lepakkoluolan tonttia kohtaan.
Samaan aikaan Markku Veijalainen ja Hans Edin joutuivat myymään radiota, jota ei kunnolla tunnettu. Mainostajat saattoivat luulla sitä Radio Cityksi. Jolleivät halunneet mainostaa, niin millä siinä selitit, "etteitämämikäänRadioCityollutjamikätämäoikeinoli". Jos he taas halusivat mainostaa – onnetonta sekin – je olisivat myymässä aikaa Radio Citylle.
Yksi ongelma molemmille on ollut selvien kuuntelijalukujen osoittaminen. Ja vaikka kuuntelijoista kilpailtaisiinkin sovussa, mainostajat ovat yhteisiä ja yhteenotot väistämättömiä. Radio Ykkönen teetti joulukuussa Kvantitek Oy:lla tutkimuksen, jonka mukaan Radio Cityä kuunteli päivittäin (päivälähetyksiä oli ollut silloin vain lauantaisin) vain 4000 ihmistä. Kun City todellisuudessa kokeili päivälähetyksiä maaliskuussa, soitti jo yhteen ohjelmaan parin tunnin aikana Helsingin Puhelinlaitoksen mukaan 20 000 ihmistä.
Varovainen arvio kuuntelijamääristä vaihtelee 50-100 000 kuuntelijan välillä.
Hullu vuosi
Kun Radio Cityn pääosakas ELMU vuonna -78 perustettiin pyöri kaupungissa vain yksi rockklubi. Tavastia. Lepakkoluolassa yöpyivät silloin alkoholistit. Ensin syntyivät klubit, puistokonsertit, suomalainen rock. Sen jälkeen vallattiin – ja saatiin Helsingin kaupungilta Lepakkoluola. Sitten tuli radio.
Ja nyt Christer Moustgaard on menossa parturiin. Pakostakin hän ihmettelee, mitä sinitiilisen Lepakon paikalla seisoo kymmenen vuoden päästä?
Markku Veijalainen ravistelee akvaariotaan ja yrittää saada kaikkia kaloja virkoamaan. Eikä tee beat-tukassaan hätälähtöä parturiin.
Sanoma Osakeyhtiön Martti Anderzen liikkuu kuin hämähäkki punoen radion ympärille verkkoa, joka herättää hämmennystä.
WSOY:n Mauno Saari on potkinut Radio Cityn hallituksessa Lepakon poikia eteenpäin ja samalla tietysti itseään.
Teppo Turkki on ulkomailla rauhoittumassa, kirjoittamassa kirjaa viestintähäkeistä ja miettimässä seuraavaa siirtoa. Tuttavat epäilevät hänen riisuvan villapaitaansa ja siirtyvän ajan kanssa politiikan paidattomien kehään.
Näyttää kuin radio olisi rynnännyt pörssiin, arvopaperit lentelisivät, ihmiset kahmisivat niitä ilmasta ja liukastelisivat lattialla lojuviin.