Exterminator

Loppujen lopuksi aika harvoin ilmestyy levyjä, jotka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen jättävät täydellisen hämmentyneen ja sekopäisen tunteen. Ainoa päässä pyörivä kysymys on, mistä ihmeestä tässä oli kyse? Primal Screamin albumit ovat aina tällaisia. Ne jaksavat yllättää joka kerta.

Jesus & the Mary Chainin ex-rumpalin Bobby Gillespien perustama yhtye oli alunperin psykedeelinen kitarapop-ryhmä. 90-luvun alussa se sai tanssibiitti-herätyksen ja julkaisi läpimurtoalbuminsa, mestarillisen “Screamadelican”, joka summasi ajan ekstaattisen ja euforisen hengen sekoittamalla happy housea souliin ja funkkiin.

Olikin melko kummallinen ratkaisu, että seuraavalla albumillaan “Give Out But Don´t Give Up” Primal Scream yritti väenvängällä kuulostaa 70-luvun alun Rolling Stonesilta ja olla rock´n´rollin ruumiillistuma. Vasta 1997 bändi palasi lopullisesti ruotuun ex-Stone Roses basisti Manilla vahvistettuna ja julkaisi vahvasti koneistetun ja hulppean “Vanishing Point”-albumin.

Epätasaisuutta, poukkoilua ja järjetöntä sekoilua selittää tietenkin pitkälti Primal Screamin hyvin tunnettu kutsumus olla maailman eniten mömmöissä hilluva yhtye. On jokseenkin hämmästyttävää, että Bobby ja kumppanit ovat ylipäätään elossa. Mutta hämmästyttävintä on se millaista musiikkia nämä neljääkymppiä lähentelevät kävelevät kemikaaliot saavat aikaan. Primal Scream venyttää jatkuvasti rajojaan, kokeilee, sohii ja on niin kompromissiton kuin pop-yhtye vaan voi olla.

Primal Screamin asenne on klassista rock´n´rollia; kapinallinen, ilkeä ja päin pläsiä aggressiivinen. Onhan Bobby Gillespie kuin nuorempi painos Iggy Popista. Heidän musiikissaan kaikuu kuitenkin klubi-kulttuuri, vaikka se ei läheskään aina ole mitään tanssimusiikkia. Samalla se voi lainata yhtäaikaa post-punkkia ja vanhaa soulia, joten Primal Screamin kategorisointi on jokseenkin kimuranttia.

Uusin albumi “Exterminator” on päällekäyvä ja häiriintynyt albumi. Se on kaoottinen happopäiden hyökkäys keskitien pop-musikkia, rasismia, kulttuuri-imperialismia, laumasieluisuutta ja politiikkoja vastaan. Se kuulostaa sellaisen yhtyeen tekemältä, joka tuntee olevansa koko maailman vastaan opposiotiossa. Se uhmaa, haastaa ja velloo huonoissa viboissa.

Albumin alkupuoli möyryää, pärskii ja huutaa tanssibiitin päälle sellaisella voimalla, että sen jälkeen yllättävät muutamat rauhallisemmat hetket tuntuvat kummalliselta Ballaadinomainen “Keep Your Dreams” ei paljoa helpota, kun sitä ennen on huudettu kuolemaa ja paskaa kaikkien pahojen poikien päälle.

Vierailupuolella käy lopussa New Orderin Bernard Sumner, jonka avittama “Shoot Speed/ Kill Light” onkin yksi albumin huippukohdista. Muita tuttuja löytyy tuotos- ja mikauspuolelta, apuina ovat olleet muun muassa biittipuolelta David Holmes ja kauniin metelin erikoisasiantuntija Kevin Shields edesmenneestä My Bloody Valentine-yhtyeestä.

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse jää lopultakin hieman avoimeksi. Melkoinen hyökkäys länsimaista yhteiskuntajärjestystä on ilmeisesti ollut miehillä mielessä, mutta varsin abstraktille tasolle se jää. “Exterminator” sisältää tukun hienoja hetkiä ja loistokasta asennetta, mutta kaikessa ahdistuksessaan se välillä myös hieman, niin, ahdistaa. Ihan kaikki täsmäiskut eivät osu maaliin, vaan jäävät roikkumaan yhden bassokaavan ja sloganin varaan liian pitkäksi aikaa.

Mutta meininki on murskaavaa. Niin että jos Backstreet Boys puuduttaa, tiedätte kenen puoleen kääntyä.