STP:n tähti on uudessa roihussa mutta kymmenessä vuodessa on paljon muuttunut.
Laulaja Scott Weiland on paitsi tuore biologinen isä, myös historiallinen isähahmo Kalifornian grungelle. Hän teki kaiken sen mitä aidon 90-luvun alun rocktähden piti. Siis veti kaiken sen kaman mitä me toimittajat oletimme että hän vetäisi. Mopo oli viilattu karkaamaan käsistä.
Seattlen Kurt Cobain veti homman äärimmilleen ja päätyi kotitalonsa yläkerran seinälle ja taivaalliseen grunge-onnelaan. Mutta Weiland päätyi ihan maalliseen AA-kerhoon.
Edellinen levy, Nro 4 piti vielä laulaa viidessä päivässä, koska Weilandin piti kiirehtiä kärsimään vuoden vankeustuomiota. Sitä hän sitten istuskeli ja kertoilee nyt kuinka väisteli torakoita ja rottia sellissään. Shangri-La Dee Dan ironisesta nimestäkin voi päätellä, että glimmeri tähteydessä on himmentynyt huuruissa ja huurujen jälkeen linnassa.
Sen sijaan päänsä selvittäneen ja hiljattain diagnosoidusta maanisesta depressiosta kärsivän Weilandin ja STP:n keikoilta ei glimmeriä ja glamuuria kuulemma puutu. Entinen pukinpartaliimaletti on nykyisin gootisti meikkaava mustatukkainen glamrocktähti nahkakoppalakissa. Taannoin hän ihmetytti esiintymällä alasti faneilleen Torontossa.
Yhtyeen kolkytjarisat -rokkarit asuivat levynteon ajan samassa talossa filmiryhmän ja vaimojen sekä tyttöystäviensä kanssa. Kuka tahansa treenikämpällä käynyt tietää, että siinä talossa on täytynyt rokkenrollin haista pahalle.
Shangri-La Dee Da onkin STP:n paluu elinvoiman alkulähteille. Weilandin kohdalla se elämä on perhe. Nyt hän sanoo, että addiktio on kuin käärme joka tulee ja puree perseeseen juuri kun olet päässyt siitä vapaaksi.
Joo joo, vieroitukseen ja ylös mudasta… eihän tuota kukaan usko. MTV:n haastattelussa Weiland itse vastaa epäilyihin, että on vankilan jälkeen tehnyt pari sataa keikkaa ja 18 biisin levyn. Äijä itse uskoo, se lienee tärkeintä.
Scott Weiland on kävelevä vastaus niihin kysymyksiin, jota levy-yhtiöissäkin jouduttiin miettimään 90-luvulla: mitä tehdä, kun megayhtyeessä toisensa jälkeen joku sekoilee itsensä taivaan porteille tai niistä läpi. Minkälaiseen vanhainkotiin nämä sekoilijat (Cobain, Weiland, Alice in Chainsin Layne Staley) pääsevät jos selviävät hengissä nuoruudestaan.
Ja että jaksaako kukaan kuunnella niiden levyjä sitten kun kaverit ovat selvin päin - kännissä ja huumeessahan sitä basistikin soittaa paremmin!
Stone Temple Pilotsin suurin suoritus on edelleen, Shangri-La Dee Dankin jälkeen Purple-levyn Interstate Love Song, grunge-evergreeni vailla vertaa. Mutta jo Weilandin alamäkien aikana STP onnistui kehittymään aidoksi albumirockbändiksi.
Shangri-La Dee Dalla yhtye hioo tämän taitonsa mestariluokkaan. Bändi on varmaan treenannut sikana sillä aikaa kun solisti luki tiiliä, ja on nyt ikänsä parhaimmassa iskussa.
Sitä paitsi: enpä ole ennen selvin päin itkenyt grungelevyä kuunnellessa.
Tuore isä Weiland osuu pojalleen Noahille kirjoittamassaan kappaleessa A Song For Sleeping ainakin meidän toisten tuoreiden isien itkukurkulle. Kiitokset AA:lle siitä. Mutta en silti ihan vielä soita tätä pojalleni. Ainakaan kybällä.