The Hush

Rockissa ylituotettu musiikki on kohtalokkaan aliarvostettua.

Rockmuusikkojen ja -kriitikkojen piireissä musiikin tuottamiseen suhtaudutaan aina kovin epäluuloisesti. Alalla vallitsee luonnollisuuden ihanne: musiikki on sitä mitä sielusta irtoaa ja kitarasta kajahtaa, ja jos sitä ruvetaan studiossa peukaloimaan sen jälkeen, se on vain merkki siitä että siinä on jotakin vikaa – vähän kuin yritettäisiin ehostaa ruumista sellaiseen kuntoon etteivät omaiset pyörry.

Harva ymmärtää, että tuotanto on kosmetiikkaa sanan positiivisessa merkityksessä. Se on tyylikäs iltameikki kaunottaren kasvoille, se on kuohkea kuorrutus joka nostaa kakun hyllystä konditorian ikkunaan, se on hyppysellinen eksoottista maustetta joka herättää henkiin tunkkaisen lihakastikkeen. Kuvaavaa on, että luonnollisuuden ihailijat höpöttävät aina saunan ihanuudesta, vaikka sen jälkeen punoitetaan ja ollaan hiestä märkiä.

Tästä on helppoa siirtyä Texasiin, joka on monella tavalla läpeensä feikki yhtye. Vaikka sen nimi antaisikin olettaa sisällön olevan juurevaa Amerikan rokkia, yhtye tulee Skotlannista ja tekee synteettisesti keinahtelevaa popsoulia. Pähkinäsilmäinen laulajatar Sharleen Spiteri on hänkin käsittämättömästi pärähtelevää murretta solkkaava skotti, vaikka levyn melkein pornografisen ilmapuhalletuissa kansissa hänet yritetään esittää tropiikin helteessä aalloille antautuvana havaijilaistyttönä.

Niinpä Englannin trendipiireissä Texasia kammotaan kuin pernaruttoa, varsinkin kun kahden vuoden takainen läpimurtolevy White On Blonde on myynyt kotimaassaan platinaa jo viisinkertaisesti. Eivätkä nukkavierut nirppanokat myöskään ilahdu The Hushista, jolla Texas halunnee valloittaa lopunkin maailman.

Texas kuitenkin haluaisi olla myös trendikäs. Lehdistötiedotteessaan se mainostaa innoittajakseen cooleja nimiä: Marvin Gaye, Massive Attack, Roxy Music, 60-luvun Motown, Prince. Kaikki mainitut legendat onnistuivat risteyttämään tyylin ja alkukantaisuuden, mutta The Hushissa ei tietenkään ole mitään alkukantaista – eikä mitään alkuperäistä. Se kimaltaa kuin siivouspakkoneuroosista kärsivän keihäsheittäjän palkintokaappi. Herran tähden, The Hush kuulostaa siltä kuin sitä ei olisi tuottanut yhtyeen kitaristi Johnny McElhone vaan Jean-Paul Gaultier.

Kaikki tämä on kuitenkin Texasin eduksi. Syynä tähän on Sharleen Spiteri, jonka äänessä todellakin on suurten soul-laulajien syvyyttä, persoonallisuutta ja muuntautumiskykyä mutta kuitenkin vailla itsetarkoituksellista volyymilla kerskailun tarvetta. Ilman Sharleenin ääntä The Hush voisi olla vain rivi kalliisti vaatetettuja mallinukkeja, mutta sen myötä levy muuttuu paraatiksi supermalleja, joiden persoonallisuus puhaltaa hengen heidän kantamiinsa asuihin.

Texas on sympaattinen yhtye myös siksi, ettei se pelkää olla pop. In Our Lifetime ottaa koukukseen ihastuttavan halvan muka-itämaisen syntikkakuvion, Summer Son on silkkaa Abbaa ja Tell Me The Answer kuulostaa Princeltä silloin kun me vielä tuomitsimme hänet neroksi.

Instrumentaalikummajainen Zero Zero ja Massive Attackia apinoiva nimiraita puolestaan osoittavat, että Texas voisi olla uskottavasti uskottava, jos he vain jostakin kumman syystä haluaisivat.

Toki The Hushilla on oma osuutensa tylsää tyylikkyyttä, kappaleita jotka vain lipuvat ohi. Mutta loppujen lopuksi valittaminen siitä että Texas kuulostaa liian hyvältä on kuin soimaisi jäätelöä siitä, kuinka se valuu kuumana kesäpäivänä kieltä pitkin nieluun.