Lumo

Jo on aikoihin eletty että Helsingin treeni-kämpistä nousee oikea Suomirokkibändi. Tai siis roccibändi, Lumon Toni, 24, veistää, että rocci on c:llä vielä rahvaanomaisempaa. Tai että tapaan Suomirockyhtyeen Wayne’s Coffee Shopissa.

Lumo syntyi, kun Keravalla kasvanut laulaja Pete (“mutta kyllä mäkin oon alun perin stadista”), 26, tapasi Lumon kitaristin Tonin Virroilla ääniteknikkokoulutuksessa. Siellä sai stadilainen kokea kovia.

“Kun tuli eka diskoilta niin meikäläinen sai juosta nakkikioskilla henkensä edestä”, kertoo Pete ja jatkaa, että kolme vuotta Virroilla takasi hyvää perspektiiviä. Stadilainen trendipelleily, brittipop ja glamuuri saivat jäädä.

“Kyllä mekin alun perin soitettiin sellaista, mutta jossain vaiheessa todettiin etteihän tätä jaksa kukaan kuunnella. Keikalla jengi nuokkui pystyssä.”

Syntyi helsinkiläistä Suomirokkia, jossa kitaralla ei muuteta maailmaa ja tytoiltä lauletaan yöpaitoja pois.

Tämä skene on ollut olemassa aina, outoa on se, että se nousi julkaisun jälkeen suoraan listoille… okei vasta sijalle 32, mutta se on paljon stadilaiselta kitarayhtyeeltä.

Lumon loisto on powerkertosäkeissä ja poikamaisessa suoruudessa joka hämmentää. Kitaroissa kaikuu kolmannen naisen vaikutus ja hevipaletti, josta teini-iässä ammennettiin mutta enää ei jakseta.

“Kaikki alkoi siitä, kun mun faija soitti mulle Black Sabbathin Paranoidia pienessä kännissä”, sanoo Pete.

Tämän “sen jälkeen mikään ei enää ollut samalla tavalla” -tyylisen muistelon päätteeksi Toni kertoo omasta isästään, joka taas vaikutti Lumon etenemiseen myyntimiehen taidoillaan.

“Se soitti Gabi Hakaselle (tuottaja), joka sanoi myöhemmin, ettei ole koskaan ottanut puhelinsoiton perusteella yhtään bändiä kuultavaksi ja demojenkin perusteella vain pari. Faijalle kuuluu kiitos”, sanoo Toni ja alkaa pohtia, että isänsä musiikkiharrastukset ovat pojan makua raskaampia.

“Se käy aina kirjastosta hakemassa Metallicaa lainaksi.”

Lumo-yhtye on toiminut perin vähän aikaa, vuodesta 1999, silti sen albumi soi nätisti yhteen - ei nyt millään Kolmas nainen -tiukkuudella, mutta oireellisesti kylläkin. Koko yhtye kuuluu siihen sukupolveen, joka on imenyt taitonsa metallimusiikin armottomasta koulusta: pikkuvanhat hevarithan ovat suomalaisen rockmusiikin kultakaivos. Ennen heitä suomalaisista osasivat soittaa rokkia vain kokeneet keikkailijat, nyt kellareista mönkii taitavia instrumentalistipeikkoja tämän tästä.

Lumo kuuluu uuteen suomalaiseen roccarisukupolveen, joka on ollut kymmenvuotias silloin, kun Eppu Normaalin Rupisia riimejä ilmestyi.

“On mullakin Dingon levyjä, ja nyt sen kehtaa jo myöntää, kaivaa ne esiin hevilevyjen takaa piilosta”, sanoo Pete.

“Kun me oltiin Dingon kanssa keikalla, meininki oli uskomaton. Ja Viking Linella nähtiin Yö. Vanhoilla ukoilla oli hurja meno”, suitsuttaa Toni.

Matka EMI:n hoteisiin kolmen levyn optioyhtyeeksi kulki Gabi Hakasen tylyllä kokemuksella.

“Siinä meni vitun kauan. Kerrankin ei kuulunut puoleen vuoteen mitään”, Pete ja Toni muistelevat.

“Mutta kai siinä oli vaikuttamassa sellainen pikkujuttu kuin että silloin oli CMX:n uusi levy tulossa ja Neljä Ruusua oli studiossa”, pohtii Pete.

“Mutta oli siinä varmasti sitäkin, että ne halusivat testata meitä.”

Oikea suomalainen lavarocci on päättymätön tarina täynnä keikkabusseja, joissa keskikalja virtaa, bakcstageja joissa bändärit kiljuvat mutakuopissa ja suihkuja, joita ei nähdä ennen Tamperetta. Roccaaminen on rankkaa työtä ja Kaapelitehtaalta on pitkä matka kakkua tienaamaan.

“Me lähdetään keikalle viikonloppuina, koska kaikilla on päivätyöt. Ensi viikonloppuna mennään Iisalmeen ja Raumalle. Siitä tulee yhteensä tuhat kilometriä.”