Bury the Hatchet

Näinä ironian ja kyynismin leimaamina lopun aikoina, rokkarit ovat niitä harvoja ihmisiä, jotka ottavat itsensä tosissaan. Jotkut tekevät sen päälleliimatun itseironian läpi, mutta kunnon rock loppujen lopuksi syntyy aina aidosta ehdasta patetiasta.

Niinpä kunnon rokkiin kuuluu myös loputon usko omaan itseen. Jopa usko siihen, että voi muuttaa maailmaa musiikin kautta. Joka sinänsä on vieläkin naurettavampi yritys kuin muuttaa maailmaa politiikan kautta. Onneksi sentään rock-kriitikot pystyvät olemaan kyynisiä, näin tasapaino egosysteemissä säilyy.

Pop-historia pullistelee esimerkkejä kunniakkaista epäonnistumisista maailman uuttamisessa. Hipit halusivat 60-luvulla, että yhteiskunnan kulmakivet olisivat pilvenpoltto, kukat hiuksissa ja vapaa seksi. Vesimiehen ajan alkua kuitenkin juhlittiin pommittamalla puoli Vietnamia taivaan tuuliin.

Bob Geldof ja kumppanit 80-luvulla tekivät sinänsä paljon hyvää Live Aid-projektilla, mutta eipä se nälänhätä ole vieläkään mihinkään kadonnut. Ja vaikka Nelson Mandela pääsikin pois vankilasta, hän tuskin muistaa jokaisessa iltarukouksessaan kiittää siitä Simple Mindsia ja U2:n nykyään niin kovin postmodernin ironisia poikia.

Vanhetessaan rokkarit alkavatkin parantua maailmantuskastaan ja ymmärtää, että vaikka päämäärä on oikea, niin keinot voivat loppua kesken. Niinpä Stingkin viettää ilmeisesti nykyään enemmän aikaansa linnojensa rauhassa kuin Amazonin viidakoissa intiaanipäällikkö-kavereidensa kanssa.

Myös 90-luvun yhtyeillä on riittänyt energiaa ottaa maailman murheet kannettavikseen. The Cranberries omi viisi vuotta sitten koko Irlannin ja myöhemmin koko maailman kärsimykset ja sekoitti vielä mukaan kaikki henkilökohtaiset perhe- ym. ihmisuhdetragediansa. Delores O´Riordan kailotti persoonallisen kirkkaalla irkku-aksentillaan maailman radioaallot täyteen tarinoita vääryydestä ja tuskasta.

Olisi jo kriitikollekin liian kyynistä väittää, että Cranberries pääsi tuskastaan eroon huomattuaan myyneensä muutaman kymmenen miljoona levyä. Todennäköisesti he vain aikuistuivat. Bändi katosi yli kolmeksi vuodeksi ja Deloresin pitkän äitiysloman päätyttyä uuden albumin suurin vääryys tuntuu olevan, hellyttävää kyllä, lasten hyväksikäyttö. Niin ne arvot muuttuu.

Karpaloiden uusi albumi onkin nimetty “Bury the Hatchet” ja ilmassa on jälleen kerran hieman katumuksen tuntua. Taidettiin olla vähän liian tosissaan. Uudet biisit pyörivät enemmän oman navan ympärillä ja noukkivat vain pieniä ivallisia paloja ympäröivästä maailmasta. Samalla musiikki on palannut ennen läpimurtoa tehdyn debyytti-albumin varsin poppiksiin sävyihin, josta kuultavat läpi hyvin kuunnellut albumit.

The Cranberries ei siis ole enää erityisen rasittava pateettisuudessaan, mutta samalla se on menettänyt lähes kaiken siitä voimasta millä se aikoinaan tuskaansa purki. “Bury the Hatchet” soljuu kivuttomasti läpi, mutta samalla sen aikuistunut ote ei nosta erityisiä huippuhetkiä. Vaikka biisit ovat kauniita, Deloresin ääni ihastuttaa edelleen ja bändin saundi on kompakti, niin tasapaksuus vaivaa koko tuotosta.

Delores O´Riordan on viimeinkin päässyt eroon demoneistaan, joka tekee varmasti meidän kaikkien elämästä helpompaa. “Bury the Hatchet” muistuttaa myös asian kääntöpuolesta. Nimttäin siitä, että demonien kanssa elämä ei ainakaan ole tylsää.