Fame!

Terveiset suomalaisesta artistikoulusta. Haluatko viihdetaiteilijaksi? Ikuiseksi pätkätyöläiseksi, joka on duunissa, kun muut ovat vapaalla. Kaltaisillesi on ihan oma koulukin.

Hiltunen, Hihnala, Karppinen, Junttila.

Vuosikymmenen rajuimman lumimyrskyn kuorruttama Ikaalinen näyttää idyllisen kauniilta.

Tämä on nurmijärveä pirkanmaalaisittain, lähemmäksi suomalaista unelmaa tuskin pääsee. Katukaupalla jalopuukujien varjostamia puutaloja, kaikki järven rannalla kaupungissa. Puistikoita, rantoja, perinnemaisemaa. Ja kas, kadunvarsikyltissä lukeekin: "Ikaalisten entinen kauppala – vanhin, pienin, kaunein".

No, kaunein ainakin ennen 60-lukulaisten arkkitehtien tihutöitä, joiden jäljiltä koristeellisten puutalojen väliin on rojautettu hirvittäviä elementtilaatikoita, joiden katossa lukee "kosteusongelmia".

Tervo, Lämsä, Pitkänen, Nykänen.

Artistikoulu, jota on myös paiskattu nimellä Länsi-Pirkanmaan koulutuskuntayhtymän aikuiskoulutuksen viihdekoulutusyksikkö, nököttää pääraitin kyljessä.

Täällä kasvatetaan nuoria viihdetaiteilijoita, arkisia idolseja, jotka ovat vasta hapuilemassa tietään suuren yleisön suosioon.

Koulutus kestää reilut yhdeksän kuukautta. Oppilaat saavat 40 opintoviikon edestä tietoa viihdealan käytännöistä. Jatkokurssilla opetellaan estradiproduktioiden, kuten musikaalien, suunnittelua ja tuottamista. Tarkoituksena on valmistaa oppilaita toimimaan viihdealalla ammattimaisesti, oikeutensa ja velvollisuutensa tuntien.

Kouluun pyrkii vuosittain reilut viisikymmentä hakijaa, joista 15 otetaan sisään. Keskeyttämiset eivät monesta muusta oppilaitoksesta poiketen ole ongelma. Koulun seurantakyselyihin vastanneista kurssilaisista vain 1-4 oppilasta per kurssi työllistyi viihdealalle kokopäivätoimisesti.

Tähti-sanaa ei saa rakennuksen lähellä edes kuiskata, ettei kukaan vain saisi sellaista käsitystä, että tie viihteen huipulle olisi koulun jälkeen selvä – tai edes välttämättä tavoittelemisen arvoinen.

"Kunhan tienaisivat leipänsä tällä alalla", linjan vetäjä Eija Hinkkanen sanoo.

Mitä he sitten täällä tekevät, Heinänen, Mäkinen, Lahtinen, Tuhkanen?

Suamen fame

"Feeeeeim, I´m gonna live for evööööööö, I´m gonna learn how to flaaaaaai…"

Muistatteko 80-luvun TV-sarjan Fame, jossa kauniit, nuoret aikuiset opiskelivat tanssijoiksi, laulajiksi ja näyttelijöiksi peilein tapetoiduissa luokissa rikollisen pitkiä, säärystimiin verhottuja jalkojaan nostellen?

Draaman peruskaavan mukaan kulloisenkin jakson keskiössä ollut hahmo pääsi tavoitteeseensa, tähteyden syrjään, pienten, ohjelman keskivaiheilla tapahtuneiden vastoinkäymisten jälkeen. Oppilaat eivät istuneet puuduttavissa luokissa, vaan kahviloissa ja tanssisalin reunamilla Broadwaylle kärkkyen.

Ikaalisten artistikoulun oppilaat istuvat suuren osan kouluajastaan pulpeteissa. He käyvät eräänlaista solistien kauppaopistoa, jossa opetellaan musa-alan perusteita sopimuskäytännöistä ohjelmistokansioiden laatimiseen.

Syytä onkin, sillä millään muulla alalla ei toimi niin paljon kouluttamattomia ihmisiä kuin musiikin parissa. Supersuositulle alalle vain ajaudutaan, aloittelijoita kusetetaan ja moni ura hiipuu lähtökuoppiinsa, koska tämän päivän laulajan on oltava myös alansa käytännöt tiedostava yrittäjä päästäkseen pystymetsästä edes sen reunaan. Koulun päättökokeessa käydään läpi muun muassa kysymystä, kuinka selviytyä tukalista kysymyksistä radiohaastattelussa.

Käytännössä musabisneksen lait on opittu kahdella tavalla. Joko artisti nousee pinnalle jonkun kilpailun kautta, jolloin hän saa valmiin koneiston ympärilleen. Tai sitten artisti itkee ja oppii, perinteisellä perse edellä puuhun -metodilla.

"Tyypillinen esimerkki on kirkuen allekirjoittaa levytyssopimus, kunhan sen vain saa. Juuri tällainen ajattelemattomuus voi käydä jälkeenpäin tosi kalliiksi, jos sopparia ei edes lueta läpi, saati ajatella, mitä pykälät käytännössä tarkoittavat", artistikoulun koordinaattori Eija Hinkkala sanoo.

Ikaalisissa musiikkialasta haaveileville tarjotaan kolmatta väylää, tiedon tietä. Virallista ammattinimikettä koulusta ei saa, koska sellaista ei ole olemassa. Villillä viihdealalla nimi ja naama ovat perinteisesti käyneet vakuudeksi osaamisesta.

Musiikin perusosaamisen – tekniikan ja teoriat – oppilaat hakevat niihin keskittyneistä oppilaitoksista.

"Me opetetaan oppilaat ajattelemaan isommin, koitetaan saada ne ymmärtämään se tosiasia, että pelkkä laulaminen ei riitä yksinään mihinkään", Hinkkala sanoo.

Mutta miksi kaikki pitäisikään tehdä itse? Eikö laulaja voi vain palkata juristia ja promoottoria hoitamaan tylsät hommat ja keskittyä itse taiteiluun?

"Voi tietysti, jos on rahaa – mutta aloittelevalla artistilla sitä harvemmin on", Hinkkala sanoo.

Alan lainalaisuuksiin kuuluu, että menestyvälle artistille palveluja suorastaan tyrkytetään. Aloittelijan pitää palvella itse itseään.

Julkvistit

Niin, ne kilpailut. Suomessa täytyy olla yhtä paljon laulukilpailujen voittajia kuin erilaisia missejä. On lavatähteä, suomentähteä, karaoketähteä, tangokuningasta perintökaarteineen, karaokemestareita, golden starseja, rentunruusuja, jokkerin löytöjä, iskelmän ja rokin suomenmestareita ja tietysti euroviisuvoittajia, popstarsit ja Idols-Hanna, puhumattakaan klassisen musiikin omista kilpailuista.

Missä ihmeessä nämä voittajat pääsevät esille? Kuka heidät muistaa vielä viikon päästä voitosta?

Kilpailuihin suhtaudutaan alalla varauksin. Kun kilpailussa pärjäävä esiintyjä saa heti kättelyssä kaiken – suuret yleisöt, levytyssopimukset, VIPit, julkisuuden – vihloo luonnon lakien mukainen suosion lasku taiteilijaa vielä enemmän kuin pitkän tien kulkenutta raatajaa, joka on tottunut olemaan se, jota kukaan ei tunne.

Kilpailuihin liittyy kuitenkin ylittämättömiä houkutuksia, joista julkisuuden kaipuu ei ole vähäisin.

Artistikoulussa ja ammattipiireissä muutenkin suhtaudutaan julkisuudentavoittelijoihin karsastaen.

Osaamisen pitäisi tulla ensin, sitten vasta julkisuuden.

Julkisuus ei myöskään vastoin sitkeästi istuvia ennakkokäsityksiä tarkoita, että paljon julkisuutta = paljon töitä = paljon rahaa. Suurin osa leipänsä pelkästä esiintymisestä saavista solisteista ja muusikoista puurtaa työssään kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään heitä seuraamatta.

Levymyynnistä, johon solistien julkisuus suurimmalta osin liittyy, saa vain suolarahoja. Perustoimeentulo ansaitaan keikoilta. Huonoa laulajaa ei kukaan tule toiste katsomaan, vaikka olisi kuinka julkvist.

Kilpailujen kautta menestykseen nousseiden artistien arvostelussa on myös havaittavissa vanhaa kunnon kateutta, kun alaa vuosikausia opiskelevat voivat valmistua suoraan kortistoon ja pysyä siellä, siinä missä yhden kisan voittava luonnonlapsi porhaltaa oikealta ohi top teniin.

"Kaikille alan opiskelijoille pitäisi kertoa heti ensimmäisenä koulupäivänä, että tämä ei ole millään tavalla oikeudenmukainen bisnes", Muusikkojen liiton talouspäällikkö Jouni Nieminen synkistelee.

Työkkärin listoilta muusikonpaikkoja on turha etsiä. Alalle haluava laulaja joutuu työllistämään itse itsensä, olemaan yrittäjä.

Suosituimpien esiintyjien joukkoon pääsee vain äärimmäisen harva, kiintotähdistöstä puhumattakaan, oli väylä alalle mikä hyvänsä. Artistikoulun kahdeksan toimintavuoden ajalta, noin 150 oppilaan joukosta, ainoa supertähti-sarjaan noussut taiteilija on iskelmälaulaja Janne Tulkki.

Pakko laulaa

"Voi liioitella! Ihan sarjakuvamaisesti, näääin, Sylvesteri pyydystää Tipiä."

Lavalla hiippaileva Katariina Honkanen ohjaa musikaalia, keväällä esitettävän produktion ensimmäistä läpimenoa. Salissa levällään olevan aihion näkeminen on kiehtovaa, silkkaa tosi-TV:tä.

Musikaalin käsikirjoittaminen, tuottaminen ja myyminen on oppilaiden vastuulla, jotta he oppisivat tekemään vastaavanlaisia tuotantoja tulevaisuudessa omillaan. Musiikkiammattilaisen on oltava moniosaaja, jotta kapeaa leipää saisi levennettyä edes vähän.

Musikaalissa esiintyvä, kovin nuorelta näyttävä Liisa Tuhkanen on palannut kouluun viikonlopun rundilta. Hän kiertää torstaista sunnuntaihin tanssikeikoilla, mutta haluaisi tehdä muutakin, laulaa jazzia tai viihdemusiikkia. Tai musikaalia. Tai mitä vaan. Miksi?

"Mä en yksinkertaisesti olisi kokonainen, jos en saisi laulaa."

Katselen artistikurssilaisten esitteitä ja heistä kertovia lehtijuttuja. Promokuvissa on joukkueellinen nuorehkoja ihmisiä, jotka markkinoivat itseään tahattoman nonsensen voimalla: "Laulaja villiintyy auringosta ja kesäpäivien lämmöstä." "Tämä kuume huumaa!" "Tilaa minut, niin ei tarvitse mutristaa suuta."

En oikein jaksa innostua. Haluaisin mielelläni ajatella katselevani tulevaisuuden suuria viihdenimiä, mutta... Mitä yhteistä jaettavaa suuren yleisön kanssa voi olla esiintyjällä, joka kertoo olevansa "flirttaileva vitsivelho?"

Stailatut artistinalut näyttävät näteiltä, mutta persoonattomilta, eikä heidän levynsä kuunteleminen paranna vaikutelmaa. Kuulen 13 tismalleen samanlaista kappaletta, joissa lauletaan siitä ainoasta aiheesta, jota iskelmämusiikki käsittelee: onnettomasta rakkaudesta.

Selailen läpi muhkeat leikekansiot, jossa koulun entiset ja nykyiset oppilaat kertovat urastaan ja elämästään niin lattein sanakääntein, että Jonne "en enää heitä telkkareita hotellihuoneista" Aaron alkaa vaikuttaa uskomattoman syvälliseltä ja mielenkiintoiselta taiteilijalta.

On hienoa, että tulevia artisteja opetetaan "selviytymään tukalista kysymyksistä", kuten näyttötutkinnon perusteissa edellytetään, mutta jos tulos on tässä, unilääkkeiden myyminen voidaan huoletta lopettaa.

Esitteiden kloonit herättävät kysymyksiä: Missä taiteilijat? Missä rohkeus erottua joukosta juuri siinä vaiheessa, kun se olisi kaikkein tärkeintä?

Koulun leikekirjaan on liimattu Topi Sorsakosken murahdus "kuinka ketään voidaan kouluttaa artistiksi."

Voidaan varmasti, jos se merkitsee artistien muokkaamista markkinointimerkonomeiksi. Eikä siinä kaiketi mitään. Mutta ehkä Sorsakoski tarkoittikin, että on elettävä sellainen elämä, että pystyy jättämään yleisön mieliin merkittävän, aikaa kestävän jäljen – joka on yksi tapa määritellä taide.

Karismaa vain ei opeteta eikä myydä missään.

Artisti maksaa – oman palkkansa

Suomessa lasketaan olevan noin tuhat kokopäivätoimista muusikkoa. Eniten kuukausipalkkaisia, pitkäaikaisia työsuhteita on tarjolla klassisella puolella, kaupunginorkestereissa ja esim. oopperassa. Eri musiikin aloista rytmimusiikki (iskelmä, pop, jazz ja rock) on kuitenkin merkittävin työllistäjä.

Musiikkiala ei sovi turvallisuushakuisille. Useimmat rytmimusiikin parissa toimivat tekevät töitä yrittäjäpohjalta. Menestyneimmillä on omat osakeyhtiöt, tavikset tekevät keikkaa ammatinharjoittajina tai freelancereina. Myös työsuhteet ovat pääasiassa freelancer-pohjaisia ja lyhytkestoisia. Tai pimeitä.

Aloittelevan laulajan keikkaliksa pyörii 200–300 euron hujakoilla. Lisäksi esiintyjille maksetaan matkakorvauksia. Ansaitakseen suomalaisen keskipalkan verran, reilut 2000 euroa, keikkoja on tällä taksalla tehtävä 10–15 kuussa. Alalle on määrätty suosituspalkat, mutta niitä ei läheskään aina noudateta. Pimeät keikat ja muu harmaa bisnes ovat alan keskeisiä ongelmia.

Musiikkialan opintoja voi suorittaa konservatorioissa sekä ammattikorkeakouluissa. Näistä oppilaitoksista valmistuu mm. muusikoita, musiikkiteknikoita ja musiikinopettajia. Sibelius-akatemia on Suomen ainoa musiikkikorkeakoulu, jossa musiikinopintoja voi jatkaa tohtoriksi asti.

Ikaalisten artistikoulu keskittyy musiikin opettamisen sijaan muiden kevyen musiikin laulusolistin ammatissa vaadittavien taitojen, kuten markkinoinnin ja sopimuskäytäntöjen opettamiseen. Oppilaat valitaan koulutukseen soveltuvuustestien kautta.

Espoon Palvelualojen oppilaitoksessa järjestetään koulutusta viihdeteollisuuden taustahenkilötehtäviin, kuten ohjelmatoimistoihin, levy-yhtiöihin, markkinointiin, manageriksi, tuotantoapulaiseksi jne. Osa koulutuksesta tehdään työssä oppien. Vakituisia työpaikkoja on tälläkin sektorilla vain kourallinen.