Head Music

Suede on 90-lukulaisen brittipopin selviytyjä.

Suede menetti kahden albumin jälkeen pääbiisintekijänsä, mutta palasi suositumpana kuin koskaan edellisellä ”Coming Up”-albumillaan. Se on seilannut vakaasti eteenpäin pop-maailman oikukkaissa virtauksissa ja eikä ole höynähtänyt muotien muutoksiin. Se ei ole sairastunut suuruudenhulluuteen kuten Oasis tai käpertynyt kasvukipuihinsa kuten Blur. Maailmassa, jossa muutos on pakkomielle, Suede on on pitänyt kiinni suunnitelmasta A.

Yhtye on ominut tyylikseen kirpputori-chicin, musiikin suttuinen seksuaalisuuden ja täyttänyt tekstinsä urbaanilla ahdistuksella, joissa alakuloiset rakastavaiset kohtaavat betonilähiöiden varjoissa. Eli selvää on, että tässä heilutaan koko ajan korniuden rajamailla. Suede on kuitenkin puristanut niin näkemyksellisesti omaa tyyliään yhä suedemmaksi, että korneja ovat lähinnä ne yhtyeet, jotka ovat yrittäneet kopioida sen lumoa. Samaan aikaan, Suede on kyllä innostanut erinomaisiakin yhtyeitä, esimerkkinä vaikka ruotsalaisten ylpeys Kent.

Suede poikkeaakin lähes kaikista 90-luvun brittiläisistä kolleegoistaan varsinkin siinä, että se ei ole lainkaan ironinen. Ehkäpä sen vuoksi se pystyy puhuttelemaan kuuntelijoita myös saarivaltakunnan ulkopuolella. Monet hienotkin britti-poppoot, kuten vaikkapa Pulp, ovat useimmille sittenkin liian pinttyneen englantilaisia, liian akatemisen ironisia. Sueden häpeilemätön tunteilu on sittenkin koskettavampaa.

Koska uudelle ”Head Music”-albumille otettiin tuottajaksi aikaisemmin tanssituottajana ja remixaajana kunnostautunut Steve Osborne, leijui ilmassa odotus, että ehkäpä Suede muuttaa radikaalistikin tyyliään. Onneksi näin ei ole tapahtunut, sillä hyvin todennäköisesti esimerkiksi tanssibiitin liimaaminen heidän musiikkiinsa olisi tuntunut keinotekoiselta muutokselta muutoksen vuoksi.

Sueden vetovoima on perustunut aina laulaja Brett Andersonin Bowie-henkisesti ylifraseerattuun dramaattiseen ääneen, mahtipontisiin kertosäkeisiin ja yltiöromanttiseen tunnelmointiin. Edelleen yhtye puhkuu melodramatiikkaa ja kaunista angstia, mutta tiettyä uutta suoraviivaisuutta ja selkeyttä Sueden soundiin on ilmaantunut. ”Head Musicin” perussävy on yllättävän reipas ja massiivisia ballaadeita on hieman vähemmän kuin aikaisemmin. Samalla teksteissä ollaan välillä jopa onnellisia ja poiketaan muutenkin normaalin Suede-tematiikan ulkopuolelle.

Suedessa jaksaa albumista toiseen miellyttää on heidän yhtä aikaa hyvin modernilta kuulostava maailmansa, mutta samalla klassiseen 70-luvun voimapoppiin nojaavat sävellykset. Sueden parhaat kappaleet hakevat voimansa vanhasta Bowiesta tai T-Rexistä ja tällä kertaa ne myös pysyvät harvinaisen hyvin ryhdissä. Biisien pituudet ovat tippuneet ja teatraalisuuden ohella on karsittu turhaa paisuttelua.

”Head Music” ei ainakaan vielä kuulosta miltään Suede-klassikolta, vaikka kelpo albumi onkin. Se ei pihtaile hyvissä biiseissä, mutta ei myöskään varsinaisesti pysäytä. Kuten aina, Suede vetoaa kuitenkin siihen eksyneeseen teini-ikäiseen joka meissä kaikissa asuu vielä sisällämme. Siihen joka uskoo vielä rakkauteen ja kauneuteen, vaikka todellisuus sataakin takatalvena päälle.

Pidetään hänet hengissä.