Ilman miehiä Schjerfbeckin urasta ei olisi todennäköisesti tullut mitään

Maailma tuhoaa lahjakkaan taiteilijan, oli Helene Schjerfbeck kerran todennut oppilaalleen. "Älkää ruvetko taiteilijaksi".

Kuitenkin taide ja maalaaminen olivat Schjerfbeckille itselleen elämän ehto. Schjerfbeck oli onnellisin maalatessaan, kuten hän mainitsi useaan otteeseen kirjeissään. Hänen valitsemansa tie ei ollut helppo.

Schjerfbeck syntyi 10. heinäkuuta 1862 Helsingissä. Hänen lahjakkuutensa havaittiin jo lapsena, ja hän aloitti taideopinnot 11-vuotiaana Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Myöhemmin hän suoritti opintoja pääasiassa 1880-luvulla Ranskassa, Pariisissa ja Bretagnessa, valtion stipendirahojen avustuksella.

Pariisi oli hänelle mullistava kokemus. Siihen aikaan oli harvinaista, että nuoren naistaiteilijan oli mahdollista lähteä ulkomaille opiskelemaan taiteita. Taiteen maailma oli voimakkaan miesvaltainen ja sovinistinen. Ala kytkeytyi vahvasti miesten ympärille, kuten taiteenhistorian kirjoitus osoittaa, ja naisten arvostus taiteen tekijöinä oli alhainen. 

Pariisissa Schjerfbeck tunsi itsensä vapaaksi. Vapaammaksi kuin Suomessa. Hän imi ympäristöstä vaikutteita ja inspiraatiota. Hän nautti taiteen kultaisen tyyssijan antamista mahdollisuuksista ja tapasi lukuisia taiteilijoita ja ajattelijoita.

Pariisista Suomeen palattuaan Schjerfbeck otti vastaan opettajatoimen entisessä piirustuskoulussaan. Hän kaipasi kiihkeästi takaisin Ranskaan, eikä koskaan liiemmin nauttinut opettajan toimesta. Hän sairasteli paljon ja lopulta irtisanoutui työtehtävästään.

Tasapainottomasta mielestä kumpusi väkeviä maalauksia

Schjerfbeckin tuotanto sai aluksi vaikutteita ranskalaistyylisestä realismista ja ulkoilmakuvauksista. Hän teki myös historiallisia maalauksia. Myöhemmin Schjerfbeck kääntyi kohti sisäistä maailmaa ja kokeilevuutta – omakuvat nousivat tekemisen keskiöön.

Schjerfbeck oli herkkä ja ahdistukseen taipuvainen persoona. Kaikenlainen kohu, kirjoittelu ja ihmisten liiallinen intoilu häiritsivät hänen tasapainoaan. Vuonna 1902 taiteilija muutti Hyvinkäälle. 15 vuoteen hän ei käynyt kertaakaan Helsingissä, tai muillakaan paikkakunnilla. Teoksiaan hän lähetti näytille ja myyntiin etupäässä Turkuun, Viipuriin ja Tampereelle. Helsinkiä ja sen taidemaailmaa kohtaan Schjerfbeck tunsi syvää vastenmielisyyttä. Sellainen ei kävisi nykymaailmassa, missä taiteilijalta vaaditaan oman työn markkinointitaitoja.

Schjerfbeck ei koskaan ollut naimisissa. Kun Schjerfbeck oli jo yli 50-vuotias, hänen elämäänsä ilmestyi kutsumatta kaksi miestä: taidekauppias Gösta Stenman ja metsänhoitaja Einar Reuter (taiteilijanimeltään H. Ahtela). Stenmanin ja Reuterin henkinen- ja taloudellinen tuki olivat Schjerfbeckin työskentelylle korvaamattomia. Heidän ansiostaan Schjerfbeck tuli tunnetuksi myös ulkomailla ja sai kansainvälisen läpimurron. Ystäviensä kannustuksesta ja arvostuksesta vahvistuneena Schjerfbeck heittäytyi ekspressiivisemmäksi taiteessaan.

Schjerfbeck selvittää tunteitaan Reuterille kirjeissään:

Kyllä, aion maalata, mutta on raskasta katsoa itseään. (11.10.1921) Miksi suhtaudun kaikkeen niin rajusti, että se tappaa työn. Piirrän niin väkivaltaisesti, että se täytyy pyyhkiä pois. (lokakuussa 1921)

Schjerfbeck maalasi hurjia omakuvia selvitäkseen ahdistavista tunteistaan, peloistaan ja pettymyksestään. Taiteilijan mieltä järkyttivät myös sota kotimaassaan ja huoli maan tulevaisuudesta.

Reuter oli taiteilijan rakas ystävä, jonka Schjerfbeck pelkäsi menettävänsä miehen mentyä kihloihin kesällä 1919. Schjerfbeck oli kihlauksesta syvästi järkyttynyt. Heidän välinsä kuitenkin säilyivät lämpimänä loppuun asti ja sitä vahvistavat myös Schjerfbeckin yli tuhat Reuterille kirjoittamaa kirjettä. Reuter kirjoitti myöhemmin myös Schjerfbeckin elämänkerran. Hän säilytti huolellisesti Schjerfbeckin kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja piti luetteloa hänen teoksistaan.

Myöhäinen arvostus kotimaassa

Schjerfbeckin ensimmäinen oma yksityisnäyttely oli esillä Helsingissä vuonna 1917.

Omana aikanaan hänen ranskalaisvaikutteisia realistisia töitään oudoksuttiin Suomessa. Virallinen taidemaailma oli hylännyt hänet täysin. Suomessa pidettiin arvossa taidetta, jotka vahvistivat kansallisromanttista ajan henkeä. Schjerfbeck myi taulujaan pilkkahintaan. Schjerfbeck eli vähävaraisena, kuten monet muutkin aikalaistaiteilijat Euroopassa, joiden teokset nousivat suuren kansan tietoisuuteen ja merkittävään arvostukseen vasta tekijöiden kuoleman jälkeen. 

Schjerfbeck oli elinaikanaan aina arvostetummassa asemassa Ruotsissa kuin kotimaassaan Suomessa. Ruotsissa pidettiin 30- ja 40-luvuilla useita suuria Schjerfbeckin töiden näyttelyitä, mikä on pitkälti myös Stenmanin ansiota. Stenman teki Schjerfbeckin taiteen tunnetuksi ensin Ruotsissa, sitten muuallakin Euroopassa.

Schjerfbeckin myöhäinen tuotanto sisälsi laajan omakuvien sarjan, joka huipentuu yli 80-vuotiaana Schjerfbeckin tiheään tahtiin maalaamaan sarjaan. Niissä korostuu ihmisen mieli, pinnan alla lymyävät aggressiot, pelot ja traumat. Taiteilija purki hurjan elämänvimmansa ja kuoleman pelon ja sen tuoman voimattomuuden maalauksiinsa.

Schjerfbeck pakeni sotaa Tukholmaan helmikuussa 1944. Hän kuoli kahta vuotta myöhemmin Saltsjöbadenin parantolassa. Vasta taiteilijan kuoleman jälkeen hänen merkityksensä vakiintui myös Suomessa.

Vuonna 2008 Sothebyn huutokaupassa Lontoossa myytiin Schjerfbeckin maalaus Tanssikengät 3,9 miljoonalla eurolla.

Tänään vietetään valtakunnallista kuvataiteen päivää. Helen Schjerfbeck täyttää tänään 155 vuotta. Jutussa on käytetty lähteenä Leena Ahtola-Moorhousen teosta "Ja kukaan ei tiedä millainen olen. Schjerfbeck. Helene Schjerfbeckin Omakuvat 1878–1945" (Kustannus Oy Taide, 2000).