Leppymättömät

Kuulostaako katu-uskottavalta rockbändiltä? Yhtye perustettin Savonlinnassa, kitaraa soittaa lääkäri, rumpalina on gsm-konsultti ja kosketinsoittajana kapellimestari. Medianomilaulaja on syntynyt Itä-Saksassa ja asustelee nykyään Riihimäellä. Hieman voi oudoksuttaa, että bändi on soittanut yhdessä 15 vuotta, saa faneiltaan sata meiliä viikossa ja sen jokaista albumia on myyty 15 000 kopiota.

Yhdeksännen levynsä julkaisseen Yhdistyneiden Urbaanien Puoskarien nokkamies Jarkko Martikainen astelee kellontarkasti Hotelli Kämpin kirjastobaariin. Maihareihin ja beesseihin reisitaskuhousuihin sonnustautunut rocktyöläinen saapuu suoraan laivalta.

Päivää herra Martikainen. Ystäväni pyysi antamaan sinulle pusun, kun olet niin ihana.

“Jaaha. Voit sä sen… Mihin tohdit antaa? Ehkä käteen mieluimmin.”

Muiskis. Olitte neljättä kertaa soittamassa GOOMilla. Kosteat opiskelijajuhlat kiinnostavat?

“Tykkään soittaa siellä. Yleisö on vastaanottavaista, mikä johtuu osaltaan kollektiivisesta joukkopsykoosista ja humalatilasta. Muuten siellä on hirveän vaikeaa olla. En tässä iässä halua kompuroida housut nilkoissa. Parempi oli pysyä suosiolla hytissä.”

Ja välttää innokkaita jutustelijoita?

“Se on niin suljettu tila, että tulee väkisinkin tunnetuksi. Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne muita. On vain apina, joka tunnetaan.”

Rockmuusikko on asiakaspalveluammatissa?

“Ehdottomasti. Pitäähän tässä ammatissa jotain työnomaistakin olla. Musiikissa tekee omia ratkaisujaan. Kotisivuilla vastailussa tai ihmisten kanssa jutustelussa maakuntakiertueella pitää ottaa muut huomioon. Välillä täytyy puhua turhaa ja miettiä täysin aloogisia päätelmiä.”

Kuten?

“Kerran yksi tyyppi ihmetteli, miksemme tee enää samaa musiikkia kuin Toppatakkeja ja Toledon terästä -levyllä. Mietin selitykseni ranskalaisiin lauseisiin ytimekkäästi, jotta vastaukseni olisi hyvin selkeä: ‘Siitä on yksitoista vuotta aikaa, olemme vanhempia ja elämänpiirit sekä intressit ovat toisenlaisia.’ Kaveri mietti hetken ja sanoi: ‘No joo, mutta ajattele nyt ittekin.’

Teidän ensimmäinen julkaisunne Turpasauna-ep sai aikoinaan murskaavan arvostelun: “Paska levy. Suomen turhin bändi”.

“Se oli huvittava. Jos löytäisin alkuperäisen arvion, laittaisin sen raameihin.”

Ärsyttikö?

“Ei ei. Innostavinta on, kun tajuaa, ettei kriitikko ole bändin kanssa samalla aaltopituudella. Tällöin täysin murskaava arvio ei ole relevantti. Maximum Rock’n’Roll -lehtikin teki U2:n hyvinkin kiitellystä Joshua Treesta arvion: ‘Average college pop rock shit. Fuck them.’ Ja antoi nolla pistettä.”

Arvostelu se on huonokin arvostelu.

“Hyvä, että tulee huomatuksi. Eilen mietin, etten ole nähnyt Jore Marjarannan tai Tommi Läntisen levyarvioita ikiaikoihin. Arvostellaanko niitä?”

Epäilen. Tekstisi ovat analyyttistä yhteiskuntasarkasmia. Ajattelet paljon?

“Mietin, miksi masentavista tv-uutisista on tehty parin minuutin mainospätkiä. Ensiksi näytetään öljykatastrofia, sitten siirrytään sulavasti sodanjulistukseen. Lehdissä otetaan esiin entisiä mäkihyppysuuruuksia ja ristiinnaulitaan ne meidän kaikkien syntien tähden. Tällainen on minulle lauluntekijänä mielenkiintoista. Se aiheuttaa niin paljon häiritseviä ajatuksia, joita on pakko jäsentää. Tartun pieniin asioihin ja paisuttelen niitä mielessäni.”

Jatkuvasti tuprutellut Martikainen kaivaa uuden askin Camelia kassistaan.

Tuliaisia laivalta?

“Nimenomaan. Tupakka on ainoa kurimukseni, kun on niin köyhää tuo viinan käyttö.”

Mikäs se sellainen rokkari on joka ei juo?

“Kyllä juon, mutta onnettoman vähän. Sosiaalisena paineena se on ongelmallinen. Rock-kulttuuriin liittyy edelleen säännönmukainen viinan kanssa iloittelu. Laivallakin tarjottiin punaviiniä, mutta niin surullista kuin se onkin, en pysty siinäkään mielessä saavuttamaan Ville Valon rockmaneereja. Mulle tulee helvetillinen päänsärky jo yhdestä punkkulasista. Katu-uskottavuus katoaa, kun nauttii kello yksi yöllä kivennäisvettä muun seurueen juodessa viinaa.”