Nightlife

Trainspotting-elokuvassa on mainio kohta, jossa Renton ja Sickboy ammuskelevat puistossa ilmakiväärillä koiria ja käyvät läpi elämän suurta tragediaa.

“Well, at one time, you got it, and then you lose it, and it´s gone for ever. All walks of life: George Best, for example, had it and lost it, or David Bowie, or Lou Reed…”

Ja niin edelleen. Sickboyn näkemys on, että suurtenkin ihmisten kultakausi kestää vain hetken ja sen jälkeen kaikki on pelkkää alamäkeä. Tämä on harvinaisen totta pop-musiikissa. Edes briljantit yksilöt eivät loputtomiin jaksa huipputasolla. Vai odottaako joku todella että jonain päivänä Prince vielä tekee kunnon levyn?

Pop-musiikki on kuluttavaa hommaa. Yleensä artistilla on käytössään liikaa aikaa, rahaa tai huumeita, joten mukavuudenhalu johtaa taantumaan. Mutta vaikka työmotivaatio pysyisi hyvänä, niin viimeistään trendien pyörähtäminen uuteen asentoon väljähdyttää homman.

Ja kun momentum on mennyt, on sitä pirun vaikea enää saada takaisin. Kun on kerran auringonlaskun tähdeksi leimattu, niin on parempi vetäytyä suosiolla pariksi kymmeksi vuodeksi odottelemaan. Sitten voi tehdä comebackin tyydyttääkseen vanhentuneiden fanien nostalgian nälkää ja täyttää Hartwall Areenan vielä sen yhden kerran.

Pet Shop Boys oli eurooppalaisen pop-musiikin cooleinpia yhtyeitä vuosina 1986-1993. Harvinaisen pitkän ajan heidän uuden albuminsa ilmestyminen oli aina suuri Tapaus. Heidän imagonsa oli muodikaimman designerin tekemä ja videonsa tuoreimman nuoren neron ohjaama. Remixejä tekivät vain ne tanssituottajat ja deejiit, jotka olivat eniten hip juuri sillä sekunnilla.

Tämä kaikki loppui ennen 90-luvun puoliväliä, joskus pian “Very”-albumin ilmestymisen jälkeen. Aika vain ajoi ohi. Vaikka Pet Shop Boys synnytti edelleen lämpimiä tunteita, niin heihin suhtauduttiin vähän kuin viiden vuoden takaisiin lempipaitaan, joita ei henno viedä kirppikselle vaikka tietää, ettei sitä enää koskaan pue päälleen.

Siksi Pet Shop Boysin ei olisi kuulunut tehdä niin hyvää albumia kuin uusi “Nightlife” on. Voimakaskin skeptisyys haihtuu albumin tarjotessa melkoisen määrän vastustamattomia pop-helmiä ja sellaista poikkeuksellista eleganssia, josta PSB on aikaisemminkin ollut kuuluisa. “New York City boy” on häpeämättömän tarttuva Village People-pastissi, “Closer to Heaven” tyylikäs tanssiraita, “Happiness is an Option” yksinkertaisen loistava pop-biisi ja niin edelleen.

Vain Kylie Minoque-duetto tuntuu turhalta almulta toiselle menneisyyden ikonille, sillä yhtäkkiä Pet Shop Boys ei enää tunnukaan hiipuvalta bändiltä. Varsinkin kun David Moralesin tapaiset taustavoimat huolehtivat, että bändin ikuinen fiksaatio melodiseen diskopoljentoon on tiukasti kiinni nykyajassa.

En silti väitä, että Pet Shop Boysilla olisi taas momentum hallussa. Se ei enää palaa. Mutta onhan se miellyttävämpää kun varhaiseläkkeeltä palaavat pop-tähdet tekevät jotain muuta elämällään kuin saastuttavat radioaaltoja huonoilla versioilla kunnian päiviensä hiteistä.

Pet Shop Boysit eivät ole menneisyytensä vankeja. Kiitos siitä.