Organism

Vähintään kulttimaine on turvattu silloin kun media alkaa tehtailla omituisia titteleitä. Tiedättehän, Michael Jackson on “King of pop”, James Brown on “Godfather of soul” ja niin edelleen. Jimi Tenorilla on tässä suhteessa pullat hyvin uunissa. Viimeksi häntä on tituleerattu käsittääkseni “Lahden Liberaceksi”, “liman merileijonaksi” ja “lopun ajan Barry Whiteksi”.

Tottakai kaikki nämä määrittelyt ovat niin epämääräisiä ja hihasta vedettyjä, että yhtä hyvin Jimi Tenoria voisi kutsua vaikka “Salpausselän Straussiksi” tai “funkin Uuno Turhapuroksi”. Kyseessä on nimittäin sen verran renessanssi-henkinen artisti, että mikä tahansa määrittely istuu johonkin näkemykseen Tenorista. Hänen henkilökuvaansa liitetään yleensä työhistoria, joka sisältää kotikauhuelokuvien ohjaamista, turistien valokuvaamista Empire State Buildingin katolla ja oman nimikko-vaatemerkin pyörittämistä Barcelonasta käsin. Hieman monimuotoisempi urakehitys on siis Tenorille siunaantunut kuin vaikkapa Pate Mustajärvelle.

Mutta heitetään tittelit pois. Ulkomaille ehtineet suomalaiset popparit ovat yleensä kotimaassaan suosittuja ja ulkomailla pienoisia kulttitähtiä. Jimi Tenor on taasen ollut ulkomailla pari vuotta kulttitähti, mutta Suomessa hän on tunkenut vasta marginaalin reunamille. Tosin toissa vuonna Juhlaviikoilla hänen keikallaan oli ilmassa lähes triumfiaanisia sävyjä sankarin palatessa kotikonnuilleen.

Melkoinen sankari Tenor onkin. Hänen tempauksensa ovat varmasti tunnetumpia kuin hänen musiikkinsa. Viimeksi tämä maailmankansalainen kävi Suomessa kuvaamassa videota, jossa sian ruhoa ammutaan haulikolla “varsin eroottisissa tunnelmissa”. Lontoossa hän saapui hiljattain lavalle valkoisen ratsun selässä hopeiseen viittaan kääriytyneenä. Niin kaiken kokeneita eivät ole brittitoimittajatkaan, etteivät Jimin tempaukset saisi aikaan kohonneita kulmakarvoja ja mainintoja palstoilla.

Harvan suomalaisen artistin levyä ollaan arvosteltu niin laajalti brittilehdissä kuin Tenorin viimeisintä “Organism”-albumia. Ja arvosteltu vielä varsin positiivisesti. Vaikka Tenor on selvästi valinnut tiensä kulttiartistina, joten suurta suomalaista “läpimurtoa” joudutaan hänen puolestaan odottelemaan edelleen.

“Organism” sisältää tahmaista funkjazzia, neuroottisia instrumentaaleja, omituista ähkintää ja kaiken kaikkiaan melkoisen trashiä vääntöä. Tenor tekee halutessaan ihan biisejäkin, parhaimmat jopa tarttuvat tajuntaan ja tuntuvat tanssikelpoisilta. Välillä sitten luiskahdetaan omituisen hapon puolelle, jossa soundikuplinnan päälle hän lurittelee vapaamuotoisia saksofoni-kuvioita. Teemana tuntuu olevan tyylitaituruuden tavoittelu tyylittömyyden täydellisellä hallinnalla.

“Organism” on siis peruspositiivinen, varsin viihdyttävä musiikillinen kokemus. Mutta Tenorin ulkomusiikillisista mediasähläilyistä riippumatta sen päällä leijuu hieman humoristinen ote. Eikä siinä mitään, saahan poppis ollakin hyväntuulista, mutta pahimmillaan Tenor kuulostaa sisäpiirin vitsiltä. Sellaiselta jota ei ole tarkoitettukaan muiden ymmärrettäväksi.

On silti aiheellista todeta, että tekijällä itsellään on varmasti ollut hauskaa. Aina siitä jotain meille muillekin välittyy.