Elias Gould, 23, ei osaa sanoa, miksi hänen ensimmäiset soolosinkkunsa on otettu niin hyvin vastaan.
“Vitsi, sen kun tietäisi. Sitä pitäisi varmaan osata käyttää jotenkin hyväkseen”, mies sanoo ja rummuttaa pöytää helsinkiläisessä kahvilassa.
Gould on hurmaava. Kiharatukkainen, pitkänhuiskea farkkutakkiin pukeutunut mies tuoksuu tupakalta ja uhkuu vaivatonta cooliutta. Hän nauraa paljon, naputtaa pöydänkulmaa lakkaamatta ja miettii pitkään, kun vastaa kysymyksiin.
Gould on soittanut (ja soittaa edelleen, hän huomauttaa) useissa bändeissä rumpuja, rumpukonetta ja kitaraa. Taustabändit ovat pääasiassa räppäreiden sellaisia: Gracias, Noah Kin ja Hätä-Miikka. Brittirockia säveltänyt ja muissa bändeissä soittanut mies ryhtyi vasta viime syksynä laulamaan, ja tänä kesänä Gouldin sinkut Huvilakatu ja Kylmää vai kuumaa alkoivat sykkiä musiikkikansan sydämissä.
Sielukasta, koukuttavaa, täyttä kultaa, arvosteluissa kirjoitettiin. Mies on täysin pöllämystynyt saamastaan huomiosta. Mutta toisaalta hän on niin tahattoman viileä, että hän on takuulla syntynyt rokkistaraksi.
“Jollakin typerällä tavalla sitä ajattelee, että tää kuuluukin mulle, koska on niin innoissaan. Toisaalta olen nähnyt sivusta monta kertaa sen, kuinka aloitteleville muusikolle lupaillaan suuria juttuja, jotka aina kaatuvat. En ole niin tyhmä, että kuvittelen tän merkitsevän vielä mitään.”
Cooliudestaan huolimatta Gould on nöyrä ja vaatimattoman innoissaan. Kun hän puhuu musiikista tai livekeikoista, hän innostuu ja hänen poskensa punehtuvat hiukan.
Indiepoppariksi useissa lähteissä tituleerattu Gould ei mielellään lokeroisi musiikkiaan mihinkään laatikkoon. Vaikutteita räppimaailmasta on kuitenkin paljon - onhan Gouldin levy-yhtiökin PME. Hän on lafkan ainoa muusikko, joka ei räppää. Ainakaan nyt.
“Tottakai mä olen joskus räpännyt. Niin kuin me kaikki. Kuulostan ihan ääliöltä, ja onneksi minun ei tarvitse räpätä.”
Isoveljensä, ohjaaja Ezra Gouldin kanssa räppimaailmassa kasvanut laulaja on itse lähempänä brittirokkimiestä kuin hiphopparia. Hänelle on kuitenkin luontaista tehdä omaakin musiikkia ikään kuin räppiä: Gould käyttää mielellään vierailevia kitaristeja ja ottaa biisiin mukaan vaikkapa kaverin, joka ei ole muusikko, mutta keksii makean riffin. Ikään kuin samplen. Lisäksi räppärit ovat tietenkin supercooleja.
“Räppäreillä on niin fakin cool meininki, ettei sitä voi kun ihailla”, Gould sanoo ja väläyttää leveän hymyn.
Musiikin lisäksi Gould tunnetaan myös näyttelijänä. Hänet on voinut bongata muun muassa Miss Farkku-Suomi -elokuvasta tai nuortensarja #lovemillasta. Näytteleminen kiinnostaa edelleen, mutta Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ei tätä miestä nähdä.
“Järjestelmä on nihkeä. On törkeää, että lahjakkaat ihmiset pyrkivät sinne kahdeksan kertaa peräkkäin, eivätkä koskaan pääse. Toisaalta samaa mieltä ovat varmaan ne 1200 muutakin ihmistä, jotka eivät päässeet sisään.”
Gould tuohtuu puhuessaan teatteriopinnoista. Häntä turhauttaa muidenkin kuin itsensä puolesta, että alan koulutusta tarjotaan maassamme niin vähän. Hänen mielestään Teatterikorkeakoulu kouluttaa hyviä näyttelijöitä, mutta muokkaa ihmisiä liiaksikin asti.
“Kirjoita siihen kuitenkin, ettei mulla ole mitään ohjaajia vastaan. Töitä saa tarjota”, hän sanoo ja iskee viileästi silmää.