Viivalla

Nyt sen voi sanoa ääneen, että Jonna Tervomaan ensimmäisillä levyillä häiritsi tuottamattomuuden maku. Niissä oli liikaa bändimeininkiä: hyvä fiilis teki kenkkumaisen jätkän kateelliseksi. Vähitellen tämä bändinmakuisuus kuitenkin siirtyi rehellisyyden mittapuulle, ja alkoi kaiken maailman poppikoneiden rinnalla avautua.

Tervomaan uudella levyllä soi tiukka ja tuttu keikkakokoonpano (Tero Mikkonen, rummut, Jonne von Hertzen, basso, Kim Rantala, koskettimet, Jussi Jaakonaho, kitara). Mieleen tulee väkisin Electric Sauna - vaikka musiikki on toiselta maalta, on bändi varma kuin sauna ja kaiken lisäksi vapautuneen elektrinen.

“Hyvä kuulla, että se kuulostaa vapautuneelta. Se on se tunnelma, joka oli studiossa. Siinä soittaa sama bändi, jonka kanssa ollaan kierretty kaksi vuotta edellisen levyn jälkeen. Tämä oli hirveän helppo levy tehdä treenatessa ja studiossa. Lähes kaikille biiseille on merkitty sovittajaksi koko bändi”, sanoo Tervomaa ja sammuttaa savukkeen Café Kafkassa.

Vapautuminen vaatii eturivin nuorelta naisartistilta työtä. Kun uusi levy on paketissa, on aika kelata vähän taaksepäin.

“Olen tiennyt mihin olen menossa, mutta oman identiteetin löytäminen on vienyt aikaa. En ole koskaan ampunut yli, mutta asioiden kristallisoituminen on kestänyt.”

Tervomaan tekstimaailma tuntuu usein vakavalta elämänpohdiskelulta: sattumista (Mistä tiedät kun sua sattuu…), ristiriitoja (Mun tekee mieleni nopeuttaa ja hidastaa samaan aikaan…), irrallisuutta (aja minne vaan…), kasvukipuja (vaikken mä haluaiskaan ne pakottaa… Ihan pakko päästä pois…). Iloisetkin tekstit mollisäveliin istutettuina ovat arkisen surumielisiä.

“Olen taipuvainen aikoihin jolloin käperryn enkä halua puhua kenenkään kanssa. Tarvitsen aikoja, joina kukaan ei syötä mistään mitään.”

Tervomaa ei kuitenkaan myönnä astelevansa tervatulla lattialla.

“Tämä on lohdullisempi levy kuin aikaisemmat. Virnistelen aika paljon, ja itseironia on aktiivisesti käytössä. Mulle ei ole vaikea myöntää, että olen väärässä.”

Tervomaan uraa kartoittaessa muodostuu epätodellinen kuva, joka pistää korjaamaan omia ennakkoluulojaan. 1996 solmittu levytyssopimus on kellarirokkarin kateuden kohde: ensialbumi tuli ulos vasta kaksi vuotta myöhemmin. Mutta uusi levy osoittaa, ettei sopimus ollut levy-yhtiölle hukkasijoitus.

Kun taustalla on koko suomirockia uudistanut poppoo Kurkineen, Mikkeineen ja Knipeineen, Nordenstrengeineen, von Hertzeneineen, ja ennen kaikkea Jussi Jaakonaho, voi vain odottaa, mitä vielä tuleman pitää.

“Ei me olla tehty soololevyä, bändiasenne on ollut aina. Levy-yhtiölle tein selväksi alusta asti, ettei mulla ole muuta syytä tehdä musaa kuin tehdä sitä mitä haluan. Musa on ainoa asia, mikä merkitsee.”

Jaakonahon tuottaminen on kasvanut aikuisen kekseliääksi ja rohkean irralliseksi Tervomaan uran kanssa samaa tahtia.

“Jussi on uudelleenarvoinut roolinsa tuottajana. Se tekee paljon juttuja, mutta tässä bändissä se on kitaristina. Tuottajan tontti on aika iso, ja se haluaa vielä miksata itse.”

Mutta kuinka kauan tätä etenemistä voi kestää?

“Turhaa spekuloida, mutta kyllä se on käynyt mielessä. Ihmetyttää itseäkin miten ihmiset jaksaa ottaa vastaan. Enää tässä ei ole mitään uutuuden viehätystä… saa nähdä kuinka kauan tää jaksaa kiinnostaa.”

“Mutta en mä siitä huolta kanna.”

Keskustelu Café Kafkan savussa ajautuu vaikutteisiin.

Tervomaa kertoo lähteneensä kesällä varta vasten Amsterdamiin katsomaan Aimee Mannia, ja Neil Youngin keikalla klassikko Don’t Let Me Bring You Down toi tipan silmään.

“Olen ottanut asenteen, etten halua ahnehtia musaa.”

Sama keikkabussizeniläinen pyrkimys kohtuuteen pätee musiikin tekemiseen.

“En halua tulla ammattilaiseksi vain säilyttää kyvyn kuunnella. Luin 93-94 kirjallisuutta yliopistossa ja siellä ahdisti, etten saa lukea kirjoja rauhassa. En halua ymmärtää liikaa, olen mieluummin vähän tyhmä.”