Se mikä ei tapa, se vituttaa.
Mä hiukan allapäin kadunvartta astelin,
vähillä varoilla kurkkuani kastelin.
Oli viety pullat uunista,
olin saanut fudut duunista.
Monestakin erheestä,
oli ero tullut perheestä:
Mua muistivat kai vihalla
ja mä olin aivan pihalla.
En päässyt eroon peloistain,
valtavista veloista.
Yökaudet piti kukkua,
ei ollut missä nukkua.
Elo koostui pikku paloista,
oli kengät viety jaloista
ja jalat aivan rakoilla,
kun kaiken aikaa pakoilla
sai monenlaista anojaa,
ja kyllä riitti sanojaa:
ala rahojasi lykätä
- muuten me ei tykätä.
Mutta oli kaikki kitattu
ja loput ulosmitattu.
Oli luoja minut pettänyt,
niin valmis oli että nyt -
olin köydenpätkän ostanut
ja vääryyksille kostanut.
Kun yhdenäkkiä yllättäen tuli vastaan kaunis neitonen
haltijatar onnen maan naurahtaen sanoi vaan:
Herttainen hei, hyvännäköinen hei.
Hän jatkoi: Hyvä ystäväin ei pidä olla allapäin,
jätä huolet huomaani
- tule käymään luonani.
No mikäs siinä aattelin,
kun autollensa saattelin,
kuin naista elokuvista
ja päässä alkoi humista.
Oli oma kuski vastassa
ja kohta lauta nastassa.
Kartanolle kaarrettiin,
mut lakeijoilla saatettiin
ja ennen kuin pyydettiin:
ruokaa juomaa syydettiin,
kaikki eteen kannettiin
ja ymmärtää mun annettiin,
vaikka vieras täytti mahansa,
tää tyttö tunsi rahansa –
oli mammonassa laatua,
perinnöksi saatua.
Golfkentät, tehtaat osakkeet,
melkomoiset osakkeet.
Oli tohtoriksi lukenut
ja lakin päähän pukenut.
Töissä siltä päivääkään ei joutunut hän kärsimään,
vaan yksin asui linnassaan, kaipausta rinnassaan.
En uskonut mä silmiäin,
että mä kaiken tämän näin.
Mua punoi lemmen pauloin,
mä hälle lauloin: Hei herttainen
hei, sä hyvännäköinen, hmmm, beibi sä hyvännäköinen.
Jäi taakse arki ankea,
olin onnesta mä kankea.
Oli neito suloisin
ja varmaan suurituloisin.
Oli elo erinomaista,
sain nautiskella lomasta.
Mikäs oli hymyillä,
tuon donnan kanssa lymyillä.
Kai häntä hieman huumasin,
siis rohkeasti tuumasin:
Mä aivan sinun vuoksesi,
jäänkin sinun luoksesi.
Vaan olikin hän pahoillaan,
kun kamaa hänen rahoillaan
mä ostin luottokortillaan
ja uutta sohvaa portillaan
Askon miehet raahasi
ja rekkakuormat kaahasi.
Sai neito minut tietämään:
Ei tätä tule sietämään,
eikä myöskään kestämään,
mua lähtemästä ei tule estämään.
Pois roinat vähän äkkiä,
ei tänne makuusäkkiä
ennenkään ole raahattu,
vaikka persettä olis annettu.
Nyt alkoi kuule nyppiä.
Lähe vetää, ala hyppiä.
No miks siinä – pakkasin,
kun gorillat mua hakkasi,
kun aura oli laskussa.
Taas narunpätkä taskussa
ja oli vähän noloa,
kun ei tahtonutkaan moloa.
Olin siinä mistä aloitin,
siis hyvästi mä laulelin:
Heippa herttainen hei, hei sä hyvännäköinen, heipä hei herttainen hei.
