Uskon/uskottelen...

Uskon/uskottelen itselleni olevani hyvin itsenäinen ja haluan tulla toimeen omillani. Tulenkin, tavallaan. Miehet vaan saavat pääni pyörälle ja pidän niistä yleisesti ottaen aika paljon. Erilaisista ominaisuuksista, kun jossain miehessä voi viehättää ne renttuilut niin toisessa sitten kunnollisuus. Olen ekspertti löytämään miehistä hyviä puolia, jokin ne löydettyäni siirryn huonoihin puoliin. Yleensä huonot puolet alkavat inhottaa niin paljon, että nostan kytkintä. "Suhteeni" kestävät normaalisti muutaman viikon, ehkä kuukauden. Pari kuukautta ihan maksimissaan. Kaikkien kanssa en välttämättä edes harrasta seksiä. Ongelma on puolisentoista vuotta sitten tapaamani mies, joka vetää minut edelleen sanattomaksi. Minulla on ollut hänen kanssaan unelmieni suhde, mutta hän on kovin tuuliviiri eikä osaa olla. En minäkään osaa mutta hänen kanssaan ehkä osaisin. Hän oli ulkomailla kuukauden päivät, kunnes tuli taas Suomeen jokin aika sitten ja kun hänet näin sillon ensimmäistä kertaa niin luulin että tulen hulluksi. Kyseessä oli yhteinen illanvietto kavereiden seurassa ja olin miettinyt jo valmiiksi hänen negatiivisia puoliaan, mutta ne eivät lopulta häirinneetkään kun hän siinä edessäni seisoi. Luulen että hän myös näki minut erään toisen miehen seurassa samana iltana ja hän on taipuvainen mustasukkaisuuteen, joten minua pelottaa ottaa häneen yhteyttä nyt. Pelottaa toki myös siksi että koko juttu on ihan toivoton ja minun pitäisi ihan ehdottomasti päästä siitä yli.

Se on vaan se kun jokainen rakkauslaulu kertoo hänestä ja kun mietin että mitä kaikkea haluan mieheltä tai suhteelta, niin tajuan kerta toisensa jälkeen että hän täyttää kaikki nämä kriteerit. Olen myös sitä mieltä että voisin tehdä hänet onnelliseksi. En vaan aio enkä halua sanoa hänelle noin, koska hänen täytyy tajuta se itse.

Olen kieltänyt nämä asiat itseltäni melko pitkään ja nyt kun nämä tähän kirjoitin niin alkoi ahdistaa aivan helvetisti ja haluan soittaa hänelle. Voi vittu.