= ZZZZZZZZZ =

Rakenuksessa oli pimeää. En nähnyt eteenpäin harovia käsiäni. Olin kai jossain sokkeloisessa kellarissa. Olikohan tämä sittenkin joku vanha viinikellari. Taskuistani olivat tulitikut jo aikoja sitten loppuneet.Tääl- tä oli pakko päästä ylempiin kerroksiin, sillä ulkoapäin tämä rakennus oli ainakin kuunvalossa näyttänyt korkealta linnalta. Kompastuin. Kynnys ylöspäin ! kyllä, tämä tosiaan tuntuit portaikolta. Portaikkoa kävelin tunnustellen varoivaisesti seiniä -niitä ja portaikkoa tuntui riittävän loputtomiin. Hämärää valoa pilkotti ylhäältää -samoin kuului jotain ääntä, kenties musiikkia. Saavuin ylempään kerrokseen ja samalla joku tarttui minua olkapäästä ja sanoi: "Mitä Koukku !". Menin hämilleni, enkä ymmärtänyt pelästyä äkkinäisestä selkään taputuksesta. En nähnyt tätä kaveria selkeästi, mutta hän tiesi nimeni -nimen jota vain pispalalaiset ja jotkut muusikkoihmiset minusta olivat joskus käyttäneet. Hän halasi minua, ja seisoin yhä samassa paikassa. Nyt erotin juuri ja juuri hänen kasvonsa. Se oli Sepeli yksi basisti menneisyydestäni. Eikö hän enään asunutkaan jossain Inarissa kasvattamassa susiaan sen naisen kanssa jonka nimeä en muista? Sepeli hymyili ja vaikutti jotenkin homomaisemmalta ohjatessaan minua pitkällä käytävän tapaisella eteenpäin. Nyt kuulin äänien voimistuvan, niin kuin hämärän valonkin -en vieläkään nähnyt juurikaan mitään. Käytävällä joku mies makasi pullo kädessään käytävän seinään nojaten. Joku saapui meitä huojuen vastaan -ilmeisesti juopunut ja hihityksestä päätellen se oli nainen. Hän pysähtyi eteemme ja sammalsi :"Mitä Koukku, oot vielä hengisssä." En sanonut sanaakaan niin hämmentynyt olin. Äänet voimistuivat selkeämmiksi ja juopuneita ihmisiä ilmeiseti ainakin osa oli tuttuja , joitan en ollut vuosikausiin nähnyt.Kompastuimme johonkin pehmeään ja kaaduimme. Se oli sohva. Sepelli kikatti naismaisesti, ja vasta nyt tajusin, että hänkin oli myös humalassa. Erotin hänen kädessään olevan pullon. Hän tarjosi siitä minulle huikan. Se oli kuivaa punaviiniä. Jäimme istumaan sohvalle ja katselin ympärilleni. Hämärässä oli jotain laatikoita seinillä....ei, nehän olivat bändikamoja. Jatkoimme matkaa ja käänyimme oikealle. Ensin valo sokeutti minut ja olin pudota polvilleni. Huone oli täynnä ihmisiä barokki-tyylisen pöydän ympärillä. Kaikki tulivat vuoroin tervehtimään minua Koukku-nimellä. Kyyneleet valuivat poskillani liikutuksesta. Pöydällä oli sinikantinen CD-levyn kotelo jota kaikki osoittivat. Katsoin sitä. Siinä oli neljä nimikirjoitusta. En saanut selvää kuin Sepelin nimikirjoituksesta ja viimeisestä nimikirjoituksesta.Se oli Hook Jones ja vanha taiteilijanimeni, jota en ollut käyttänyt 15-vuoteen -silloin kun soitin ensimmäisessä bändissäni (The Black Bisons) rockabilliyä 80-luvulla ja ikäni oli yksinumeroinen. Kaikki minussa huusi, että olen Zombie, enkä mikään Hook Jones. En kumminkaan kehdannut sanoa sitä liikutukseltani, ja se olisi kai ollut muutenkin liian naurettavaa. Irtaanuin humalaisesta joukosta tutkiakseni paikkoja. Saavuin sinisellä valolla värjäytyvään huoneeseen. Huone tuntui olevan täynnä iloisesti päihtyneitä tummahiuksisia naisia. Huoneessa oli flyygeli jota soitti tai paremminkin tapaili tuttu laulaja -hänenkään nimeänsä en saanut päähäni millään. Lattialla lojui patjalla tutunnäköinen pitkänhuiskea kitaristi nainen kainalossaan. Tämä nainen ilmoitti minulle, että heillä kestää viisi minuuttia. Olin tyrmistynyt ja mustasukkainen tälle myös tummalle naiselle. Miksi hän teki sen taas minulle ? Allapäin poistuin rakennuksesta välittämättä siitä törmäsinkö vai kaaduinko johonkin. Nyt kaikki tuntui irvokkaalta pilalta. Kusihätä herätti minut ja vasta vessassa tunsin huojennuksen aallon kulkevan ylitseni -olihan aika naurettavaa olla kuolleille mustasukkainen.

z o m b i e