Tänään masensi, edes Kotiopettajattaren romaani ei ollut omiaan muuta kuin vain antamaan hetkellisen helpotuksen kyllästymisväsymysärtymysenergian aiheuttamaan apeuteen. Mistä moinen ihmettelen.
Hmm. Sielunkumppania olen etsinyt ab 36 vuotta, no en nyt sentään, onhan noita ollut, sielunkumppaneita ja vähemmän sielunkumppaneita. Lapsikin on. Hyvä työ, arvot periaatteessa kunnossa, kiva vanha talo kotina ja puutarha. Mukavat naapurit, hyviä ystäviä, perhe. Mikä ihme siis siinä on, että kumppanin puuttuminen voi aiheuttaa tällaista apatiaa ja ärtymystä.
Viimeisen vajaan kahden vuoden aikana minkä tällä haavaa olen sinkustellut, olen yrittänyt jotakin suhteenpoikasta vasta n. 6krt ja olo alkaa olla aikamoisen kyllästynyt moiseen.
Olen pohtinut kaikenlaista sieluttomien suhteiden ja elämän kummallisen kiertokulun syvyyksistä kumpuilevia ajatuksia omasta itsestäni, kyllästynyt typeryyteen, ryyppääviin miehiin, epäkypsiin älyköihin, sosiaalisesti tyystin lahjattomiin puu-ukkoihin ja itseeni, tietenkin. Olen myös kyllästynyt rakastumaan ja pettymään ja taas rakastumaan ja pettymään. Muihin ja itseeni jälleen.
Noh, turha on katsoa peiliin joka kerta ja turha on kohdistaa syyttävää sormea muuallekaan. Olen jo tapani mukaan ajatellut, että ilmeisesti maailmanpyörä ei ole vielä siinä asennossa ja energiat suotuisat joten ehkä tapaan sitten sen elämäni miehen 90v vanhainkodin senioritansseissa =D
Sainpahan vuodattaa sydäntäni =)
-Miu