Blogi

Flunssa. Ihan nuutunut ja uupunut olo. Kaikki on väritöntä ja tylsää.
Missä elämän Bollywood?

Toisaalta en halua mitään negatiivisia yllätyksiä kiitos, ennemmin
tätä harmaata arkea sitten (toteaa kohtalolle).

Kohta omenoita putoilee, ovat punertavia jo. Taidan mennä puun alle istumaan ja odottamaan osumaa jos saisi vaikka jonkin älyväläyksen. Nyt on aika tyhmä olo.

Se vain pyöri ympyrää eikä kukaan tiennyt mikä sillä oli. Paitsi Nanot. Isä syytti Ryömivaresta joka oli laulanut sinä aamuna. Minusta se oli yhtä taikauskoista kuin Nanojen järvisieppaaja. Kaikki oli sen itsensä vika, kaikki mitä ikinä on tapahtunut.

Ensimmäinen sateeton aamu kuuteen viikkoon. Aurinko ei ollut vielä liian korkealla. Sammal oli kasvanut yli kaksikymmentä senttiä korkeaksi ja kutsui pehmeillä vihreillä. Kaikki halusivat ulos valoisaan. Ne, joilla oli jo oikea muoto, pääsivät. Jamosin raajat olivat jo täysin valmiit. Hänen säärensä olivat kasvaneet niin pitkiksi että vanhemmat ihmiset olivat alkaneet kutsua häntä heitukaksi. Sana oli kulkeutunut sukupolvelta toiselle, kukaan ei tiennyt miltä ajalta asti, ja tarkoitti pitkäsääristä tyttöä. Minusta se sopisi paremmin pitkähiuksiselle.

(Sci-fi aamupäivä eikä mitään tekemistä paitsi siivoamista eikä jaksa)

Varpaat olkoot kippurassa aamukasteisella nurmikolla, auringon hohtaessa valkoisen utuverhon läpi. Hiirenhiljaa minä seison, kahvimuki kädessä, kuuntelen lintujen ääniä. Pihalla. Pyjamassa. Kunnes kahvi jäähtyy.

Toivottavasti ei tuule, sada tai ole pakkasta.

Ennen meitä oli paljon, istumassa meren äärellä, kahviloissa, matkustamassa junissa ja lentokoneissa,istumassa paikoillaan,
makaamassa sängyillä monien tyynyjen varassa, vaikkakin muualla, toisissa maailmoissa, toisten skenaarioissa
itse toisena tai vain katselijana, hiljaisena tarkkailijana, toisten suunnittelemissa omissa maailmoissa.

kuolevainen lukutoukka

Luetteko te mitään enään?

Joku ruokkii salaa mun kaloja. :)

Luulevatkohan kissat että ihmiset kehrää kun kuorsaamme?... Hieman saman kuulosta eri volymillä vain.

Omia naperoita katsellessa miettii usein välittyykö rakkautta riittävästi, muutenkin kuin sanoissa. Arjen pyörittäminen luiskahtaa helposti samoihin kaavoihin, mutta onko se niin paha asia. Toisto luo turvallisuuden tunnetta.

Omasta lapsuudestani muistan hyvin sunnuntai lounaat, silloin syötiin melkein aina pihviä. Äiti oli leivittänyt pihvit maustetuissa vehnäjauhoissa, kanamunassa ja korppujauhoissa, jonka jälkeen pihvit paistettiin runsaassa voissa ja lopuksi vielä kaadettiin päälle tilkka kermaa. Leivityksessä auttoi mielellään, sormenpäät maistuivat hyviltä toteutuksen jälkeen.

Pienenä pihvit syötiin sen enempää toimitusta miettimättä kuka sai minkälaisen pihvin. Hieman vanhempana rekisteröi tärkeän pihvien kokoon liittyvän seikan, isä sai aina isoimman pihvin, koska hän oli suurin, päättelin.
Mutta miksi minä sain toisiksi suuriman, vaikka olin meistä kolmesta pienin, sisaruksia minulla ei ollut.
Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että äiti rakasti minua. Kyseessä ei ollut epäitsekkyys tai laihduttaminen, asiasta ei tehty mitään numeroa, pihvit vain ilmestyivät lautaselle. Äiti halusi antaa minulle isomman pihvin.

Tästä lähtien, kun meillä on pihvi päivä, valitsen itselleni pienimmän pihvin, vaikka olenkin meistä neljästä tällä hetkellä suurin. Loput menevät arpomalla.
Teinkö tästä nyt numeron? No voihan sitä rakkautta piilottaa tuhansiin muihinkin pikkuasioihin.