Mikä meihin kauniisiin ja itsevarmoihin naisiin oikein menee täydellisen poikaystäväkandidaatin edessä?
Tiedän varsin hyvin, että tää aihe on kliseisesti koluttu läpi varmaan jokaisesta näkökulmasta, mutta en voi olla tarrautumatta tähän aiheeseen, kun se taas tuntuu olevan oman elämäni arkipäivää.
Kuvio on varmaan harvinaisen selvä monelle naiselle, ainakin salaa toivon niin, sillä en halua olla ainoa paranoidi-nainen, joka näin ajattelee.
Kohtaat elämäsi miehen, jolla on täydellinen kroppa, tasainen hammasrivistö, valloittava hymy, lempeät silmät, hyvä tyyli, trendikkäät harrastukset, vakituinen työpaikka, oma asunto, aivot.. you name it. Tarkoituksena on tehdä vaikutus ja pyrkiä olemaan oma itsensä tulevan aviomieskandidaatin edessä, mutta yhtäkkiä oma kroppa ja aivot menee stand by -tilaan. Why, oh why? Mihin katosi se rautainen itsevarmuus?
Sellainen itsevarmuus, joka syntyy, kun esimerkiksi joku idiootti tai ei-niin-puoleensavetävä kundi lähestyy ja yrittää iskeä sinua.
Sillon ainakin itse pystyn olemaan älyttömän viehättävä, fiksu ja ihanan itsevarma. Niin, siis juuri silloin, kun sitä ei tarvittaisi tai vaadita.
Vaan ihan oma juttunsa on se, kun Herra Ihanaan pitäisi tehdä vaikutus. Ei tunnu flirttailu onnistuvan yhtään niin luontevasti kuin ensimmäiseksi mainitun herra Epäviehättävän kanssa.
Miksi minusta tuntuu, että muutun kauniista vähän tylsemmän näköiseksi, kun katson herra Ihanan entisiä tyttöystäviä? Miksi minusta kumpuaa epäitsevarmuus, kun vertaan itseäni heihin? Alan automaattisesti etsimään itsestäni heikkouksia herra Ihanan entisiin verrattuna. Ja spekuloimaan heidän seksielämäänsä.
Raivostuttavaa.
Toisaalta tekisi mieli lopettaa Herra Ihanan tapailu, ja ostaa ne kymmenen kissaa, joiden kanssa kuolisin yksinäisenä vanhapiikana. Etten vain saisi siipeeni.