Sydän hakkaa.. Pyörryttää.. Kädet puutuu.. Rintaa puristaa.. En saa happee.. Mitä vittua mä tässä teen? Kuka toi on? Ja mitä helvettiä se puhuu?
Paniikki siitä että pelkää kuolevansa on mulle todellista. Se on sitä että oikeesti tuntee kuolevansa.
Kun se paniikkikohtaus iskee, ei sitä pysäytä oikeastaan mikään, ainakaan mulla. Mä mietin vaan että joku mua vaivaa ja se vaan pahentaa oloa. Kaikki se johtuu ahdistuksesta ja se olo on ihan vitun kamala.
Päihteet on mulla pahentanut paniikkioireita ja ahdistuneisuutta. Mulla on yleensä "aivokasvain", "sydänkohtaus" tai joku "keuhkosyöpä" ja muita sairauksia joita pelkään niin että ne on mulle todellisia sillä hetkellä.
Se on perseestä että kenenkään puheet ei auta sitten mitään. Ajattelee vaan että nyt mä sitten kuolen ja se pelko on kamala.
Siinä menee niin semmoseen omaan tilaansa että sitä on vaikea kuvailla. Päässä humisee ja kaikki on outoo.
Mulla yleensä vaan nukkuminen vie sen pois, jos pystyy nukkumaan.
Mä meen niin sekasin etten mä tajua enää mistään mitään, sillon kun kunnon paniikki iskee. Mä haluan ahdistuksen ja paniikin pois musta.
Jos sä näet ihmisen jolla on paniikki päällä, muista sanoo sille että se on vaan mieli, että siihen ei kuole.
Näin mä tekisin itselleni jos sillä hetkellä siihen uskoisin.
En voi syödä, en vain voin syödä. Tuijotan tyhjää lautasta edessäni ja kuulen kuinka selkäni takana kuuluu kuisketta "Läski, läski", he kuiskailevat. Käännyn, mutta en näe ketään. Kyyneleet alkavat virrata vuolaasti poskiani pitkin.
Sinänsä outoa, että koulua aikoina söin suhteellisen normaaliisti, vaikka minua kiusaattiin päivittäin. Syömishäiriö puhkesi minun kohdallani vasta lukion jälkeen, jolloin aloin ahmia ruokaa sekä herkkuja ja oksentelua. Toisinaan taas en syönyt juuri lainkaan ruokaa. Minulla on siis sekä bulimia, että anorektisia oireita. Se, että minua on kiusattu niin kauan, on ollut varmasti suurin osa tekijä tässä hulluudessa. Kiusaaminen on aiheuttanut minulle niin huonon minäkuvan, että sitä ei voi edes sanoin kuvata. Oireita lisää minulla myös jatkuva painon tarkkailu sekä vartalon arvostelu.
Syömishäiriö oireet kestivät minulla kauan ja laihduinkin lähes 30 kg. Kilot, jotka ymmärsivät mennä pois ovat tosin tulleet takaisin sairauden helpottumisen jälkeen. Ne kilot saisivat mennä kyllä sinne mistä tulivatkin!
Olin jonkin aikaa ilman näitä oireita ja taistelin vain psykoottistasoisen vakavan masennuksen kanssa. Kuitenkin muutama viikko sitten aloitin taas syömättömyyden, jota seurasi ahmiminen ja sen jälkeen oksentelu. En tiedä, mikä toimi kimmokkeena oireiden uusiutumiselle. Ainakin eräs tapahtuma sai minut ahdistumaan ja ajattelemaan syömättömyyttä. Se meni näin:
Eräs päivä kävelin Tallipihan kojujen ohi ja kuulin kuinka eräästä kojusta yksi myyjä huusi, että "Täällä olisi käytettyjä vaatteita myynnissä, myös isoja kokoja, niin sinullekin mahtuu." Yritin vaikuttaa asialliselta, mutta sisimmässäni kiehui ja palasin jälleen peruskoulun ankeisiin vuosiin. Sinä päivänä en kyseisen tapahtuman jälkeen laittanut mitään! Minulla olisi kyllä ollut oikeus sanoa tuolle ihmiselle jotakin rakentavaa, sillä kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen ihmisen ulkonäköä!
Jatkan taisteluani syömishäiriöiden kanssa, mutta onneksi en ole yksin tämän taistelun kanssa!
Olin noin 15 -vuotias kun huomasin olevani koukussa RAY:n peleihin. Pelasin kolikoilla. Nyt olen 25 -vuotias ja olen yhä koukussa, mutta sinne menee kolikoiden lisäksi kortti ja setelit.
Mä aloin pelaan koska se toi jännitystä elämään ja sitä oli kiva tehdä kavereiden kanssa. Paras peli oli ehdottomasti pokeri. Se jotenkin sai muun elämän unohtumaan ja toi mulle ihan uusia tuntemuksia.
Nykyään kun pelaan, mä oon ihan kuin robotti. Mikään ei tunnu enää miltään eikä kiinnosta jos voittaa suurenkin potin, kaikki menee takas sisälle jos niitä koskaan ottaa edes ulos. Mulle tuli pakkomielle pelaamiseen about kuusi vuotta sitten. Mun oli vaan pakko pelata, pelata ja pelata. Koskaan en ole pelannut kyseisiä pelejä netissä, mutta kaupungilla juokseminen tuntui jo työltä. Saatoin hortoilla keräämässä pulloja ja ruinaamassa rahaa kellon ympäri.
Enää en tehnyt sitä kavereiden kanssa, eikä se enää tuonut jännitystä elämääni. Se tuntui lähinnä pakkopullalta jota on vaan tehtävä. Mikään ei tuntunut enää hyvältä. Kulutin elämääni vain pelaamiseen ja sen suunnittelemiseen sekä ajattelemiseen. En mä pystynyt keskittymään enää mihinkään muuhun.
Vähän aikaa sitten olin jo lähellä kuolemaa kun suunnittelin itsemurhaa, että niin se ei voi enää jatkua. Mä vannon että musta ei oo koskaan tuntunut niin pahalta.
Mä poltan tupakkaa, olen siihen riippuvainen. Mä oon ollut sekakäyttöön riippuvainen. Mä oon ollut itsetuhoon riippuvainen. Ja mä oon ollut alkoholiin riippuvainen. Kaikista pahimmalta kuitenkin tuntui pelaaminen. Ihan vaan sen takia että se vei niin rahat, järjen, ihmissuhteet, harrastukset kuin elämänkin. Se oli vaan niin pakollista mulle etten enää pystynyt muuta ajattelemaan tai tekemään.
Oli kamalaa kun rahat oli aina loppu ja joutui lainaamaan tai ruinaamaan ihmisiltä rahaa. Ihan kun ne olis jotain rikkaita.
Mä oon elänyt synkkää elämää pitkän aikaa. Mulla on ollut psykoottinen masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö sun muuta. Mun on pitänyt kamppailla vitusti itseäni vastaan etten satuta itseäni, etten juo, etten vedä nappeja tai etten pelaa.
Se on yks helvetillinen noidankehä josta ei ole helppoa päästä pois.
Kuitenkin nyt mä oon ollut yksitoista päivää täysin pelaamatta ja jumalauta se on tuntunut hyvälle. Se ei ole kaikille pitkä aika, mutta mulle se on jo suuri alku. Haluan sanoa vaan sen mikä mua auttoi. Mun kaveri laittoi facebookiin päivityksen että hän on pelaamatta niin monta päivää kun hänen tilastaan tykätään. Mä tein sen perässä. Ja jos edes joku pystyy tämän tekstin avulla samaan, mä oon onnistunut. Mä haluan auttaa ja mä haluan että jonain päivänä voin ylpeenä sanoa etten ole pelannut vuosikymmeniin koska mä en voi pelata vaan vähän, tai vaan sillointällöin. Sille oli tehtävä täysi loppu ja nyt mä tiedän että enää mä en tahdo sortua. Mä en halua kuolla siihen että mä oon pelannut koko elämäni.
Tuetaan yhdessä toisiamme. Ne ei oikeesti oo kaikille "hyvän tahdon pelejä". :)
Elipä kerran neljä hullua hörhöä. Heidän nimensä olivat Mielihäiriö, Särkynyt Saapas, Staattinen Kaaos ja Rikottu Sydän. Kaikilla heillä oli oma traaginen tarinansa, mutta he yhdistivät voimansa taistellakseen pahuutta vastaan. He alkoivat kirjoittaa blogia nimeltä Vähänvaansekasin, joka kertoo mielen oikuista ja sitä rataa. Heidän valtakunnassaan oli kaikki huonosti, mutta nämä urheat sielut aikovat blogikirjoituksillaan pelastaa koko universumin!
Blogikirjoituksillaan he tuovat julki omia kokemuksiaan ja haluavat niillä auttaa muita ihmisiä selviytymään heidän ongelmistaan.
