Kadut täyttyy ihmisistä,
ne ei tiedä meistä mitään.
En voi kävellä yksin, kaikki tuijottavat.
Enkä voi kävellä kenenkään kanssa kaksin, sillä katseet polttavat selkääni.
Lähiseudun ihmiset tietävät minut, aivan varmasti tietävät, ja halveksuvat.
Peitän kasvoni takinliepeillä ja kävelen lujempaa.
Ootat mua asemalla,
ehkä kello antaa anteeksi minullekin.
Haluan pois, turvaan.
Pois tulisilta hiililtä, joiden päästä vesisanko on kaadettu tyhjäksi.
Näen hiuksesi, hymyilevät kasvosi erottuvat joukosta.
Ja katseet porautuvat iloisen olemukseni läpi.
Juoksen loppumatkan.
Sinä olet kaunis niin kuin aina,
sinun korkeissa koroissa.
Hillitsen itseni, tervehdin sinua kuin ystävää.
Vastaat ja kosketat hanskan peittämillä sormillasi poskeani.
Katsahdan ympärilleni, ne tuijottavat.
Kasvoillasi on lämmin ilme, kun halaat minua lujaa.
”Älä pelkää. Mennään kotiin.”
Sanot: ”Tämä ilta kävellään käsi kädessä,
ihmisten edessä.”
Suutelet minua kaikella sielullasi ja rakkaudellasi.
Ne kuiskailevat vieressämme, silmäkulmiani polttaa.
”Se sattuu.”
”Minä parannan sinut.”
”Älä sinä muiden katseista välitä
sillä me ollaan yhdessä.”
Vahva kätesi kiertyy vyötärölleni.
Johdatat minut pois sieltä, ulos viileään iltaan.
Painaudun kylkeesi ja astelen samassa tahdissa.
Suljen silmäni, luotan.
Sinä osaat johdattaa minut kotiin.
Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan
joka harvoille luetaan.
Hetken aikaa olemme vain me.
Sinä, lämpösi ja sylisi, turvani.
Minä, joka en kestä taivasalla.
Eikä meidän tarvitse välittää, kuiskaukset kimpoavat takaisin.
Ne eivät voi satuttaa sinun vierelläsi.
Kadut täyttyy äänistä,
joku huutaa meidän perään.
Pumpulinen suojamuurini hajoaa.
Pysähdyt, katsot ihmisjoukkoa takanamme.
Hautaan kasvoni käsiini, kun puhuja nauraa.
Muut eivät pukahdakaan tuijotuksiensa lomassa.
Kuin lauma verenhimoisia eläimiä ne nauravat katseillaan, silmät kiiluen.
Olet meistä vahvempi,
kanssasi en pelkää kaupungin pimeää.
Painat minut kiinni itseesi, kierrät kätesi ympärilleni.
Takkisi kostuu kyynelistäni.
”Ole vahva, Nao.”
Katsot surullisena eläinlaumaa.
”Vain onnettomat satuttavat tahallaan.”
Otat kädestäni kiinni, vedät minua eteenpäin.
Tuskani syö sinua, vaikka niin ei pitäisi olla.
Ihmisjoukon kohdalla
pidät kiinni kovempaa.
Ja pelkoni katoaa.
Osumme massaan, ihmiset väistävät kauemmaksi.
Luovat eteemme käytävän, kuin olisimme vaarallisia, häpäistyjä.
Ne liikkuvat hitaasti vastakkaiseen suuntaan, jarruttavat vilkuillakseen.
Käännät reittimme hiljaiselle kiertotielle.
”Sillä tämä ilta kävellään käsi kädessä,
ihmisten edessä.
Älä sinä muiden katseista välitä
sillä me ollaan yhdessä.”
Kotitaloni edessä suutelemme taas.
Teinit parkkipaikalla ilkkuvat, vanhukset kiroavat meitä parvekkeiltaan.
Mutta sinä suljet kaikki pois.
Pehmeät huulesi seikkailevat kasvoillani ja kaulallani, näytät ihmisille jotain kaunista.
Tämän sairaan jumalanpilkan, mädäntyneen eläintarhan keskellä, ihoani rakastelevat huulesi ja hiljainen vaikerrukseni.
”Tee minusta elävä, Shou...”
Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan
joka harvoille luetaan.
Ja ne nauravat, ripsiväri leviää poskille.
Kiedot minut avonaisen takkisi sisään ja pyydystät suolaiset pisarat.
”Rakastan sinua, vaikka he työntäisivät keihäitä lävitseni.”
Vastaan kahdella sanalla, yritän hymyillä hieman.
Haukut kaikuvat alkavassa yössä.
Avaat oven ja työnnät minut sisälle.
Tämä harvoille luetaan.
Rappukäytävän hämärässä varjot katoavat edestämme kolahduksen saattelemina.
Äiti peittää poikalapsensa silmät, mutisten tälle jotakin.
Halaat minua takaapäin, kun käännän avaimen lukossa.
Suljet silmäsi ja hautaat kasvosi hiuksiini, jäämme hetkeksi siihen.
Ne ei tiedä mitään,
ne ei kuulu tähän tarinaan
joka harvoille luetaan.
Kodin vapaa ilma, autat takin päältäni.
Katseet ja huudot eivät pääse tänne.
Eteisestä tulee uusi makuuhuone.
Vierelläsi olen kotona.
