Voinko koskaan olla oma itseni?

Istuin kuuntelemassa puhetta seksuaalisuudesta. Yhtäkkiä päässäni vain jysähti. Haluan niin kovasti mennä fetissibileisiin. En ole käynyt niissä yli vuoteen, koska olen suhteessa. Luulin sen ajan olevan jo takanapäin. Yhtäkkiä vain tajusin kuinka kipeästi halusin niihin bileisiin. Olin ollut uskollinen poikaystävälleni koko seurustelun ajan. Jossain vaiheessa sinkkuiaikoina kyllästyin fetisseihin tai ehkä vain mitta tuli täyteen; olin toteuttanut kaiken mitä halusin. Juuri nyt halusin todella todella pukeutua kumipukuuni, stay-upeihin, stilettikorkoihin ja ottaa piiskan käteeni. Halusin niin kovasti alistaa jotain tuntematonta. Sivaltaa ruoskalla paljasta ihoa. Nauttia siitä, kun toinen huutaa kipuaa, kun piiska lävähtää ihoon. Kävellä stilettikoroilla toisen päällä. Sitoa toinen avuttomaksi tiukkaan paketti ja rangaista. Voi kuinka halusinkaan tuota kaikkea! Mutta ei en voisi mennä bileisiin. Mielestäni se ei olisi pettämistä, saisin vain olla oma itseni sen illan. Mutta poikaystäväni näkisi kyllä naamastani sen, jos sinne menisin. En pysty valehtelemaan hänelle. Hänen mielestään se taatusti olisi pettämistä. Vaikka eihän tässä oikeastaan ole kyse seksistä, vaan fetissistä. En pane kenenkään kanssa noissa bileissä. Nöyryytän ja satutan vain alistuvia. Se tuntuu niin hyvältä. Kaikki se valta. Rakastan kumipukuani ja piiskaamista. Se tunne, kun alter-egoni astuu esiin ja pääsee valloilleen.

Olen muuttunut. Ennen olisin painellut bileisiin, olinpa suhteessa tai en. Nyt kuitenkin mietin toista. Miltä hänestä tuntuisi, jos menisin. Hän ei ymmärtäisi, enkä voi häntä mukaan pyytää. Hänen mielestään se olisi pettämistä, eikä hän ymmärtäisi miksi haluan tehdä niin. En oikein itsekkään ymmärrä, niin en voi sitä toiselle selittää. En mene bileisiin. En halua pilata suhdetta yhden illan hurvittelen vuoksi. Mutta mitä, jos tämä tunne tulee takaisin? Voisinko jakaa fetissini kumppanin kanssa? Voisiko hän suostua siihen? Voisiko hän ymmärtää? Voinko koskaan olla täysin omaitseni?