Herään kellon soittoon aamulla. Älypuhelimen soittoon itseasiassa. Oikeata herätyskelloahan minulla ei ole ollut sitten vuoden 2009. Käsi hamuaa puhelinta. Painan herätyksen pois, avaan selaimen ja olen painamassa Facebook-kuvaketta. Ennenkuin olen noussut sängystä ylös. Ennenkuin aivoni ovat muodostaneet yhtäkään selkeää ajatusta.
Sitten muistan, olen facebooklakossa. Toista vuorokautta. Lakkoni on määrä kestää 30 päivää. Erään blogikirjoituksen innoittamana päätin kokeilla elämää ilman Facebookia. Lakkaanko olemasta? Unohtavatko ystäväni minut? Jäänkö paitsi jostain tärkeästä?
Sunnuntaina hieman kahdentoista jäljeen yöllä poistin profiilini. Ei väsyttänyt vielä. Normaalisti olisin jatkanut Facebookin selailua, kirjoitellut messengerviestejä ja jakanut testejä sekä tuiki tärkeää tietoa itsestäni. Täytyyhän kaikkien tietää mitä kappaletta kuuntelen juuri tällä hetkellä. Ja kaikkia kiinnostaa menenkö aamuvuoroon vai iltavuoroon.
Tuntuu todella oudolta. Jotain puuttuu. En tiedä mitä kaukana asuvat sukulaiseni ja ystäväni ovat viimeisen kahden päivän aikana puuhastelleet. He eivät tiedä mitä minä olen puuhastellut. Todellakin, olo on sellainen että en ole olemassa. Herranjumala, täytyykö minun SOITTAA heille? Puhelimella.
Nukkuumaan meneminenkin on erikoista. En katso viimetöikseni Facebookista onko viimeisen tunnin aikana maailma nyrjähtänyt paikaltaan. Mitä jos se nyrjähtääkin lakkoni aikana. Nyrjähtäköön, silläaikaa kuuntelen musiikkia, LUEN KIRJAA, soitanpa vielä yhdelle ystävällenikin jonka kanssa en ole puhunut kahteen kuukauteen. Tiedän hänen elämästään vain sen, mitä hän on halunnut Facebookissa kertoa.
Ehkä minä jään henkiin. Olen olemassa toistaiseksi.