Kuraa varpaille

Kesä on taittunut syksyksi, joten nyt alkaa tulla hoppu jakaa teille yksi intohimoistani, joka ei maksa mitään, tukee terveyttä monella tapaa ja on kaiken lisäksi hauskaa. Olen monella tapaa vapaa luonnonlapsi, mutta tämä yksi asia herättää eniten hämmästystä tai mielenkiintoa ja se on rakkauteni paljain jaloin kulkemiseen.

Kesäisin kengät jäävät eteiseen aina kun mahdollista, mutta etenkin juoksulenkille lähtiessä. Ja edelleen lokakuun lenkitkin sujuvat paljain jaloin. “Apua, toi juoksee ilman kenkiä, siis avojaloin!” Nämä lenkkipolulla tapahtuvat keskustelunavaukset johtavat yleensä aina mukavaan pieneen yhdessä juoksuun, jonka tuloksena ihmettelijä uhkuu intoa tulla seuraavalla kerralla itsekin ilman kenkiä. Vaikutusta tehostaakseni pyrhällän keskustelun päätteeksi ohi omia vauhtejani iloinen hymy huulillani.

Ja hymyily on helppoa, sillä lenkki kulkee kuin Fordin liukuhihna, kun jaloissa ei tarvitse riiputtaa mitään turhia mönttejä. Sillä sellaisilta kengät alkavat tuntua, kun tottuu avojaloin juoksuun. Mihin ihmeessä niitä tarvittiinkaan, pohdiskelen nykyään. Ensimmäisiä kertoja elämässäni minä olen se, joka joutuu ohittelemaan muita radalla. Tulee melkein nolo olo, kun kipitän luomuasussani ohi high-tech lenkkeilijöiden. Tuntuu, että pitää jäädä selittelemään, etten ole juoksemassa karkuun mitään vilauttelijoita vaan ihan oikealla lenkillä sitä tässä ollaan, vaikka juoksenkin about uikkareissa ilman varusteita.

Juostessani tunnen yhteyden maahan ja se on minulle tärkeää. Mitä syvemmälle kuraan varpaat painuvat, sitä ekstaattisempi olo on ja sitä kovempaa lähtee askel. Kovien mäkien uuvuttamanakin saan energiat nopeasti taas kohdilleen, kun vaan keskityn maahan ja yhteyteeni siihen. Oli se sitten todella ensiluokkaista aivopesua tai huippu-urheiljoiden harrastamaa loistavaa mielikuvatreeniä, se toimii. Tai kenties maa tuntee minut, tuntee lapsensa ja jakaa energiaansa rakkaudella, yhdessä me nautiskelemme elämästä ja vauhdista. No oli miten vaan, ero vanhoihin normilenkkeihin on huima jaksamisen ja vauhdin suhteen. Ihan fysiologisella tasolla merkittävin havainto on ollut iät ja ajat säärtä vaivanneen penikkataudin katoaminen. Kun juoksen avojaloin, se ei vaivaa.

En ole viitsinyt ottaa mitään juoksuohjelmaa mukaan tsekatakseni, mikä on nykyään kilometrivauhti, mutta ehkä jossain vaiheessa uteliaisuus nousee ja katson mitä lukemat näyttävät. Nyt se ei minua erityisesti kiinnosta. En juokse saavuttaakseni mitään. Jos metsä, meri tai kalliot kutsuvat, voin hyvin pysähtyä ja vain olla. Juoksen koska haluan nauttia - nauttia metsästä, maasta, vauhdista ja kehoni jäntevästä voimasta. Kun viiletän pitkin metsiä, lähetän ajatukseni kaiken maailman zulu- ja intiaanisotureille, joille paljain jaloin eteneminen luonnossa oli ja on normaalia. Täällä yksi herännyt seuraa perässä. Metsässä ollessani voin hetkeksi liittyä ajatuksissani heidän joukkoonsa ja juoksustani tulee rukous ja kiitos heidän viisaudelleen ja lahjalle tälle maailmalle.

Ja jos tässä ei jo ollut tarpeeksi ihmettelemistä, niin juoksuni päättyy aina mereen. Nakkaan shortsit rannalle ja samoilla vauhdeilla suoraan veteen. Olen lenkin jäljiltä huutavan kuuma sisältä ja kun kylmä vesi iskee iholle, se on häkellyttävän nautinnollista. Jään pitkäksi aikaa veteen - kellumaan, uimaan, sukeltamaan. Ja kun keho alkaa jäätyä syksyn kylmenevissä vesissä nousen ylös, kiemurran vaatteet päälle ja lennän takaisin lenkkipolulle. Pää kihisee energisestä olosta ja tekisi mieli ravata puuhun oravien kanssa.
Mieltä naurattaa - miten urheilusta tulikaan näin huumaavan nautinnollista.

Jos joku innostuu kokeilemaan samaa, kuulen mielelläni kokemuksista. Siirtyminen paljasjalkailuun kannattaa kuulemma tehdä asteittain. Yleensä ihmiset kai käyttävät jotain ihme paljasjalkatossuja. Itse en ole vielä ymmärtänyt miksi paljasjalkailuun tarvitsee kenkiä… Minä hiippailen kevään alkaessa heti lumien sulettua avojaloin omalla pihalla ja mökillä ja siten siirtyminen paljasjalkajuoksuun lienee tapahtunut kuin vahingossa oikein eli asteittain. Sen olen myös huomannut, että kovilla hiekkateillä juokseminen tuntuu kantapäässä pitkän lenkin jälkeen. Juoksutyyli voi siellä olla vielä liian kanta-astuva ja se johtaa ongelmiin. Juoksen siten yleensä pehmeällä pururadalla. Ja varoitus kaikki lenkkihirmut - en todellakaan lähtenyt heti juoksemaan 10 kilometriä. Se kuulostaa katastrofireseptiltä. Yleisin lenkkini on 4-5 km ja päälle uinti, se riittää herättämään kroppani, kohentaa ryhtini, avaa hengityksen ja muistuttaa muutenkin koko kehoani, miten sen kuuluu toimia.

Tässä hyvä linkki artikkeliin, jossa paneudutaan paljasjalkajuoksun hyötyihin.

“Avain menestyksekkääkseen paljasjalkajuoksuun on hidas, portaittain rauhassa tapahtuva aloitus, jolloin oma vauhtia ja näyttävyyttä rakastava ego on pudotettava tylysti ohjauspyörästä.”

Otetaan kaikki irti maasta niin kauan kuin se on vielä paljaana ja kutsuvana. Ihania kirpakoita syksyn lenkkejä teille!

PS. Tekstin kirjoittamisen jälkeen kilometrivauhti tuli tsekattua ihan muiden asioiden yhteydessä. Tulos on, että nopeuteni on huimasti parempi kuin pari vuotta sitten aikana, jolloin juoksin paljon enemmän ja normityyliin eli kengillä. Vaikka olen ollut melkein puoli vuotta urheilematta verenmyrkytyksen jälkeen kilometrivauhti on nyt noin minuutin parempi. Tällaisia vauhteja ei silloin tullut koskaan nopeimmillakaan lenkeillä. Eli toimii.

⭐⭐⭐⭐⭐⭐

Toimin hyvinvointivalmentajana ja tantraohjaajana.

Käy tutustumassa ajatuksiini laajemmin kotisivuillani tai Facebook -sivustollani Kirsi Salo - elämän tarkoitus on ilo.

Kirjoitettaessa soi Wonderful Life, Lara Fabian