Aamuhämärissä, siihen aikaan kun kukko ei vielä ole kiekaissut, kuljin pienen metsälammen rannalla ihmetellen pää kenossa puista tipahtelevia monenkirjavia lehtiä.
Muita kulkijoita ei ollut - oli vain metsän hiljaisuus jonka alkava sade äänellään rikkoi.
Lammen tyyneen pintaan ilmestyi vesipisaroista vesirenkaita ja yksinäinen sorsa lehahti lentoon pelosta.
Eikai minua olisi tarvinnut pelästyä kun jo 60-luvulla lopetin lihansyönnin ja siirryin ikävään kasvisravintoon joka maistuu - ei miltään.
Sitä "eimiltään"-ruokavaliota noudatin siihen asti kunnes päällyshousuni tipahtivat itsekseen nilkkoihin, eikä ollut mukavaa seisoskella keskellä ihmisiä kuhisevaa kauppatoria housut kintuissa.
Nahkainen vatsalaukkuni oli kasvanut selkärankaan kiinni ja jo alkuunkin heiveröiset piilolihakseni pienenivät pienenemistään.
Pullistelijat, ne jotka tulivat vastaan kun ensinmäisen kerran uskalsin raottaa kuntosalin ovea - hymyilivät.
Vitsailin että koneet on keksitty raudan nostoa varten ja siis meikäläisen ei tarvitseisi mokomia nostella.
Ai niin - olihan siellä monensorttista vempainta joista en tiennyt edes kuinka niitä käytetään.
Nykyisin olen kuntoillut kävelemällä ja vaihtanut rehuravinnon kunnon ruokaan ja olenkin huomannut kuinka jaksan mitä vain - paitsi punttien nostoa.
