Vielä jotain pientä illan lopuksi

Uneksin joskus olevani onnellinen,
jaksoin päivästä toiseen, tietäen että
jonain päivänä saavutan sen. Menin
eteenpäin, yrittämättä satuttaa muita,
satuttaen kuitenkin kokoajan samalla
itseäni.

Pian mittani kuitenkin täyttyi, ja
kohotin muurin ympärilleni, suojaamaan
sisintäni. Hylkäsin tunteet surusta,
ja samalla tunteet ilosta. Katkaisin
siipeni jaksamisen pakosta.

Muurini kuitenkin kaadettiin, läväistiin
kerralla kokonaan, ja hymyni näkyi
maailmaan. Olin pitkästä aikaa onnellinen.

Kaikella on kuitenkin loppunsa, niin hyvällä
kuin pahalla, ja juuri löytämäni uudet
siivet revittiin pikkuhiljaa palasiksi,
kiskottiin riekaleiksi, vaikka minä
vain yritin tehdä onnelliseksi.

Vaipuminen epätoivoon ja katoaminen,
meinasi käydä minulta liian helposti,
ei ollut mitään mikä saisi minut tuntemaan
itseni eläväksi, olin vajota pois ikuisesti.

Tällä kertaa loin siipeni teräkseksi,
kestämään ikuisesti. Tajusin ehkä sittenkin,
että elämä on tehty elettäväksi.