Andy McCoy - Luuranko rämisee

Yhdistämme ravintolaan. Jaana Rinne, ole hyvä.

Muistoissani Andy McCoy on Kallion Kill Cityn portailla istuva 15-vuotias pikkukundi suklaasilmineen ja huikaisevan täydellisine hammasriveineen. Neitsytpoika skittakeisi kainalossa, ja aina myöhässä.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Andy Mc Coy on ajoissa. Kahta minuuuttia yli neljän keväisenä lauantaina kruunuhakalaisen Ravintola Kolmen Kruunun baaritiskin varjossa istuu mustaan nahkatakkiin, purppuranpunaiseen silkkitunikaan ja harmaaseen huopahattuun sonnustautunut kuoppaposkisen laiha mies. Poskisuudelmien jälkeen siirrymme valkoisella pöytäliinalla katettuun nurkkapöytään. Istuuduttuamme vuodet alkavat nopeasti vieriä taaksepäin, ensin 90-luvun alkuun ja kiihtyvällä rewindilla 80-luvulle, ja samassa tahdissa kaikki maailman pirut ja enkelit, hight ja lowt nähnyt luuranko alkaa rämistä.

“Ootsä nähnyt Riipistä? Yhtenä iltana Kari Riipinen seisoi Coronassa mun takana ja esitti rockstaraa. Siinä se heilui räkäisenä keltaiset luurit päässä ja handussa villapiposta tehty mikrofoni.”

Mä näin sen vähän aikaa sitten steissillä. Se huusi: Jaana Rinne, mä tunnen ton kimman... Mä haukuin sen. Kysyin miten paljon duunia se oli tehnyt päästäkseen niin paskaan kondikseen.

“Sulla on makee timanttisormus. Angelalla on vielä hienompi, 75000 taalaa maksanut weddingring. Vittu mä olin hullu, crazy in love. Mulla on ollut todellinen tsägä Angelan kanssa. Kelaa, me ollaan oltu kymmenen vuotta naimisissa, enkä mä ole edes halunnut pettää sitä. Tietenkin mä voin arvostaa kauneutta, ei se sitä tarkoita, mutta tää on helvetin hyvä suhde. Se on mun paras frendi ja mun rakastettu. Seksissäkin on koko ajan menty parempaan suuntaan, siitä ei oo tullut mekaanista. Staceyn kanssa meni kaikki päin helvettiä. Liian iso ikäero, ja muu bullshit. Mut jäihän mulle Sebastian, joka on nyt kolmetoista.”

Stacey sitten kuoli. Mä muistan kun Sebastian oli beibi. Kävitsä kattomassa sitä nyt, kun sä kävit L.A:ssa?

“Disipliini tuli ainakin taloon. Sebastian asuu Angelan vanhempien kanssa. Angelalla on neljä helvetin kaunista ja hyvin kasvatettua sisarta jotka hemmottelevat Sebastianin pilalle.”

Sä oot just saanut Pekka Lehdon kanssa The Real Mc Coy leffan valmiiksi. Dokumentti Pekka Lehdon tyyliin tarkoittaa mielikuvituksen ja faktan hedelmällistä liittoa. Ensi-ilta on elokuussa.

“Jee, leffan kanssa oli duunia kaksi ja puoli vuotta. Piti olla koko ajan on call.

Nyt mä haluan vähän aikaa itselleni. Toi scene ei sovi mulle. Näyttelijät vetää viinaa niin tiuhaan tahtiin etten mä kestäis sitä. Mä olen myös kirjoittanut kirjaa WSOY:lle. Sen duunaaminen jäi leffan kuvausten alettua kesken – se on autobio-graphic stuff, elämäkerrallista tarinaa, ja toivottavasti se tänä vuonna valmistuu. Mä oon kirjoittanut sen englanniksi, mutta ne haluaa et mä käännän sen sellaiseksi suomeksi mitä mä nykyään puhun.“

Pekka kertoi, että sä olet suomentanut sun englanninkieliset biisit leffaa varten tyyliin Innercity bleeds – Sisälläni on ventti. Mun mielestä on ihme, että sä olet ylipäätään hengissä. Aika rankkaa arkea, ja kun sä vielä putosit ikkunasta filmausten aikana. Kuka tahansa muu olis delannut, mutta et sä. Putosit kuin kissa jaloillesi.

“Lekurit sanoi, että 94 prosenttia tyypeistä, jotka putoaa tolta korkeudelta suoraan asvalttiin, joko halvaantuu tai kuolee. Mulla oli varmaan enkeli messissä kääntämässä mua, mähän tulin jaloilleni maahan.”

Ehdit sä ajatella jotain siinä matkalla?

“Et nyt mennään alas, toivottavasti ei mennä liian pahasti. Sä et voi pysäyttää sitä kuitenkaan, sä oot jo matkalla ja sä vaan kelaat, et toivottavasti tästä ei tuu liian heviä stooria.”

Eiks sulla mennyt edes taju missään vaiheessa?

“Kun ambulanssi tuli, ne jäbät antoivat mulle jonkun piikin, joka vei tajun sen jälkeen, kun lääkärit totesi: Tajuissaan mutta ei ymmärrä ollenkaan paikkaa eikä aikaa.”

Vaikka sä et edes kolauttanut sun päätäsi.

“Mä menin pää edellä, mutta ennen katua mä heitin puoli volttia ilmassa ja putosin jaloilleni. Ne lekurit leikkasivat niin vitun hienosti, ettei jalassa näy mitään arpia. Mulla oli kepit kolme kuukautta, ja kädet ihan rakoilla.”

Miten sä jaksoit?

“Mä nousin seisomaan kolme kuukautta ennenkuin lääkärit määräsivät. Ne varoittivat, ettei kannata edes yrittää, voi loukata itsensä. Mä otin iisisti, ensin yhden, sitten pari askelta. Neljä kuukautta mä kävelin sisällä. Vittu se oli vaikeeta, tuntui kun ois ollut skönellä. Kaikki keinui. Kolme kertaa viikossa oli terapiaa, mä valitsin uimaterapian, kun mä diggaan muutenkin uida. Mä olin hyvässä kondiksessa, olin ollut juuri ennen onnettomuutta toista kuukautta täysin vegetariaani, ja en parantuessanikaan bailannut yhtään vaan vedin kalkkitabletit ja kaikki mitä määrättiin. Mä asuin Hotelli Avalonissa, siellä oli liikuntavammaisten kurssikeskus tai joku sellainen, siellä pääsi rullatuolissa suihkuun ja joka mestaan.”

Onks tää Stadi karmee kokemus rullatuolissa?

“On tää vaikee. Mulle tuli ihan toinen ajattelutapa, mun mielestä, ne jotka on vammautuneet liikenteessä tai muuten, pitäisi aina ottaa huomioon. Kelaa jotain apteekin rappusia, ei sulloo mitään tsanssii. Mulla sentään skulas kaikki muut paitsi jalat. Invaliditkin on kanssaihmisiä eikä mikään sais pysäyttää niitä nauttimasta elämästä yhtä paljon kuin muita. Hei, madame, mademoiselle, lardass! Millä mä saan tarjoilijan ku mikään kutsu ei skulaa? Kohta se tarjoilee mulle porttikiellon. Ennenaikaan täällä oli parempi palvelu ja fivestarsafkaa.”

Tsiigaa noita lamppuja. Tää on perinnemesta.

“Mä todella diggaan noiden ikkunoiden lasimaalauksia. Tollaiset mä aion hoitaa meidän uuteen himaan. Silloin kun mä asuin Staceyn kanssa Kirjatyöntekijänkadulla ja tein mun ekaa sooloälpeetä ihan huumehoureissa, mä istuin usein täällä. Naurettavaa, miten kytät alkoivat kymmenen vuotta myöhemmin etsii multa huumeita. Miksette tulleet ajoissa, pojat?”

Ootsä tosiaan päässyt pollesta eroon?

“Etsä tiennyt?”

Mä oon aika kyyninen ton eroonpääsemisjutun suhteen.

“Kyllä siitä pääsee. Mä oon ollut neljä vuotta kuivilla. Hepo on täyttä paskaa, mä en suosittele et kukaan edes kokeilisi, siis mitään pulvereita, selvänä oleminen on paljon parempaa. Kun mä olin nisti, mun ei tarvinnut koskaan varastaa, jäi vielä fyrkkaa niin, että pystyi elämään. Kelaa suurinta osaa, niillei oo mitään asumispaikkoja ja pari donaa päivässä pitää varastaa kamaan.”

Synkeetä. Ootsä ollut lähellä kuolemaa?

“Kaks kertaa mun sydän on pysähtynyt. Ekan kerran Losissa ja toisen kerran täällä.“

Millaista siellä oli?

“Mustaa. Molemmilla kerroilla lekurit iskivät muhun vauhtia, joka veti mut takaisin maan päälle, ja molemmilla kerroilla mä kelasin, et vittu, päästäkää mut menemään! Kirjoitatsä muuten vielä runoja?“

Joo.

“Mä haluaisin nähdä, voisi olla käyttöä. Mullon vieläkin nippu sun runoja Lontoossa, varastossa muiden kamojen kanssa. Ne olivat jopa Staceyn mielestä hyviä, joka on kielen kanssa niinku et, english purity. Mä alan tekemään levyä. Viiteen vuoteen mä en oo tehnyt levyä, kun tää leffa tuli. Mä luulin et sen tekoon menisi neljä kuukautta, mutta siihen meni kaks vuotta ja kolme kuukautta. Se oli loputon projekti, mä luulin et tää jäbä filmais mua loppuelämän.”

Syötsä jotain. Mä haluan lihapullia.

“Se on pohjoismaalainen perussafka, helvetin hyvää. Mä taidan ottaa kanapastaa. Rundilla hotelleissa tulee ikävä just lihapullia ja pyttipannua. Muista pyytää puolukkahilloa sekaan. Ja tilaa shamppanjaa. Lihapullia ja shamppanjaa – opposites attract.”

Mä taidan ottaa cociksen jäillä. Mutta kerro lisää elokuvasta. Sulla on leffassa monia rooleja, esität Andyn luonteen eri puolia.

“Joo, toi filmaus oli ihan mieletöntä. Olihan se kovaa duunia, en mä tekisi toista leffaa heti perään. Enkä pitkään aikaan. Mä haluan tehdä levyjä, duunata sitä mitä mä oon tehnyt koko elämäni. Huomas, että Angela on tehnyt leffoja ja mä en ole. Periaatteessa siinä oli niin paljon näyttelemistä, että en mä olisi ilman Angelan apua pystynyt duunaamaan sitä. Näytteleminen on aika hevi taidemuoto, skitsofreenisessä tilassa olemista. Sä tiedät miten nää tyypit vajoavat siihen syvälle. Kuka tää oli joka tsekkasi näitä pummeja Pariisissa...Mickey Rourke.”

Ootsä kelannu, että raha on ahdistavaa.

“Elämässä on ihan muut asiat tärkeitä. Mä oon onnellinen. Ja mulle merkitsee kauneus eri muodoissaan. Ja eiks ois tärkeää tulla viisaammiksi, ettei lähdetä täältä yhtä tyhminä kuin tullaan-Sotaa apatiaa vastaan!”

Yks jäbä tekee gradua Kallion Kill Citystä. Onks se ottanut suhun yhteyttä?

“Ei, mutta sieltä tuli luovia ihmisiä. Ja mä muistan ne vaaleanpunaiset pantterit siellä toimistossa. Mä nukuin siellä monta yötä. Se ei ollut mikään Elmu-Elmu kuulostaa ihan lehmän nimeltä.”

Kill City oli Iggy Popin yhden levyn nimi.

“Mä kerroin Jimmylle (Iggy Pop) Kill Citystä, ja se oli tosi flattered.”

Imarreltu? Vou man, toihan on makee juttu!

“Kelloggsista löytyi vain jalka...”

Kellogs kirjoitti Juokse poika juokse Kallion kirjaston seinään, ja mä kirjoitin runon siitä jalasta. Aika paljon on jengiä pudonnut. Sanotaan, ettei kuolemaan totu, mutta kyllä siihen tottuu.

“Ei se kosketa silleen, kun se joskus kosketti. Kun surun on käynyt läpi muutaman kerran sitä rakentaa ympärilleen itsepuolustussysteemin surua vastaan. Kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä.”

Sä oot legenda jo eläessäsi. Ootsä miettinyt sun seuraajia? Kun sä delaat susta tulee vielä isompi legenda. Sulla oli ne suunnitelmat jo pikkuskidinä, kun sä olit viistoista.

“Mä olin neljätoista!”

Kusetitsä mua?

“Hmm...”

Silloin susta jo näki, et sä rakastit musaa ja skulaamista.

“Se on suvussa. Isoisät, mutsit ja muut on kaikki musikaalisia. Sitten mä en ole paljoa muuttunut. Samat asiat on vieläkin tärkeitä. Elämässä on ollut luksusta, kun on voinut ostaa skittoja, joista on digannut. Rakkain on se viiskasi kolmemikkinen joka oli Maukka-sessioissa. Mulla on se vieläkin. Muistatsä sen mustan? Järvinen ruinasi aina myymään sitä sille. Mulla on yhdeksän tai kymmenen kitaraa.”

Joo, mä muistan sen pelin. Sulla on aina ollut hallussa rock´n´roll staili soittaa skittaa.

“Yks nuotti voi sanoa enemmän kuin... Mullon jotain helvetin hyviä juttuja mielessä. Rytmi on täyttä taidetta. Kaikki menee rytmissä. Jopa tuuli muuttuu rytmikkääksi.”

Ton jutun mä huomasin landella. Entä tää rockstaratrippi, miten se meni?

“Olihan se käytävä. Euroopan rundille mä palkkasin Grönbergin henkilökohtaiseksi assistentiksi ja puin sen valkoiseen pukuun. Vittu se oli snobbailua. Mä oon tavannut kaikki ja bailannut kaikkien kanssa. Marianne Faithfull on mun hyvä frendi. Jee, oon mä nähny vääriä paikkoja ja oikeita paikkoi. Jos et sä koskaan eksy vääriin paikkoihin, sä et tiedä mitä ne oikeat ovat. Nimestä tuli niin saatanan massiivinen. Enkä mä sitä kelannu koskaan. Mä halusin vaan soittaa.”

Ja sit se kaikki vaan vyöryi jostain.

“Se ei tapahtunut heti. Mun oli pakko lyödä ulkomailla läpi ennenkuin Suomessa. Se oli ihan naurettavaa, mä en vieläkään tajuu sitä.”

Sä vaikutat ihan siltä samalta jäbältä kuin ennenkin.

“Ei nää kypsymiset ja muut oo mitään pikkuskidien juttuja. Kun sä oot rundannut ja rundannut ja sua on pidetty jonain vitun Jumalana ja samaan aikaan sä tiedät, ettet sä oo mikään Jumala, etkä tuu koskaan olemaankaan.”

Skidinä sä aina piirsit ja maalasit. Ootsä maalannut tauluja viime aikoina?

“Jee, mä maalaan helvetisti. Mä duunasin just yhden ison jutun. Kaksmetrii kakskyt senttii korkeen ja neljä metrii leveen. Mä oon myynyt tauluja.”

Mikset sä pidä näyttelyä?

“On multa kysytty. Kyllä mä vielä duunaan sen.”

Sä oot myös elämäntaiteilija. Mitä taide sulle merkitsee?

“Mä en usko, että taide ois joku substanssi, mitä voisi kontrolloida. Jos sä saat sen lahjana ja käytät sitä oikein niin mä uskon et se leviää kaikkeen mitä sä teet, maalaamiseen, musiikkiin ja näyttelemiseen.”

Ootsä nähnyt Briardin Pete Malmia?

“Mä autoin sitä viime viikolla ostamaan kitaran, helvetin hienon kitaran. Sellasen ison jazzkitaran. Pete on leikannut fledan ihan lyhyeksi. Sillä on pyöreä pää ja nyt se näyttää ihan fudikselta. Se on eronnut ja bailaa ihan kuin ei olis huomista. Se on okei, mun puolesta muut voi sanoa Petestä mitä sanovat, mä oon tuntenut sen kahdeksanvuotiaasta asti.

Nyt nää jäbät alkaa soittaa jazzia, mun pää tulee kipeeks.”

Ei kai, ei täällä ennen ollut taustamusaa?

“Tällasta mä en voi sietää. Vaikka mä paan silmät kiinni mä en ees nää mitään kuvia. Tässä ei oo mitään fiilistä. “

Tää on niinku elevatormusic.

“Jee, nää jäbät sovittaa hissimusan. Mut nyt, lähdetään, mennään vaikka Savannaan.”

Lue myös Michael Monroen haastattelu.