Mut hei, ei se mitään. Jos voisit vääntää tota naamaas vielä vähän vittumaisempaan suuntaan. Hyvä! Hyvä! Just noin. Pidä toi. Toi auttaa. Jengi ei ehkä tajua, millainen sun pitäis olla niin kuin konseptimielessä.
Aika nollia noi sun jutut kyllä on. Tai siis alkeellisia, mutta pakko niiden on kelvattava, kun ei parempaa tyyppiä tähän hätään löydetä, ja meillä alkaa olla aika helvetillinen kiire.
Seuraava!
Voi Jeesus! Mikä sä sitten oikein olet? Tiedät sä nyt ollenkaan, mihin sä olet ryhtymässä? Ihan kertauksen vuoksi: me haetaan älykkäitä, hyvännäköisiä ihmisiä, joilla on hauskat ja ilkeät läpät.
Oot sä omasta mielestäs sellainen? Aivan samaa mieltä. Et todellakaan ole. Sä olet just päinvastainen. Mut tos sun habituksessa on jotain. Sä näytät niin kuin kärpältä tai siis alikehittyneeltä kärpältä. Makee toi pälyily.
Mut pllide, noi sun läpät. Siis ne, millä sua on koulukiusattu, ei todellakaan toimi. Dorothy, you’re not in Kansas anymore. Mut me otetaan sut. Sun roolihahmos on sitten sellainen raukkamainen pikkukovis, joka uskaltaa lyödä, kun kaverit pitää piestävää kiinni. Okei? Onnistuu varmaan hyvin.
Seuraava!
Eikä! Hei tiedätsä, mikä on suutarin lapsi -syndrooma? Ilmeisesti et. Mut pssssssst. Sulla on se! Voisitsä stailata nyt ihan pikkuisen itseäsi kuitenkin. Yritä edes. Jonkinlainen uskottavuus olisi hyvä säilyttää.
Ja oikeesti näin meidän kesken. Tarvitaan kyllä parempia referenssejä kuin bulgarialaisten tanssiorkesterien stailaaminen. Mut me otetaan sut. Peesaa vaan sitä partajeppeä, niin hyvä tulee. Äläkä sano mitään, mitä itse ajattelet.
Seuraava!
Jösses! Bob Dylan. Eiku Neil Young. Mikset sä sano mitään? Jurottava Buddha! Hei hippi, sano nyt jotain! Tää on verbaalilaji. Huhuu, onko siellä ketään?
Mä keksin! Sä voit mulkoilla pöydän päässä ja jurottaa. Se pistää ryhmän balanssiin. Sit sä voisit aukoa lehdistössä päätäs ja upottaa teidät hölmöläiset vielä syvemmälle suohon. Sillä tulee katsojalukuja. Ei niitä kilpailijoita kukaan muista. Teidät muistaa kaikki. Ja hyvä niin.