Pulinat pois. Syksy pukee suomalaista kuin turkki jääkarhua. Syksy on vuodenaikavertailun yllätysvoittaja.
Kesä? Liian kireissä persvakobikineissä ja hassunhauskassa t-paitulissa (Good Girls Go to Heaven, Bad Girls Just Go) rannalla keikistelevä kesäsuomalainen on kaamea näky.
Kesällä on kierrettävä kieli vyölaukun alla Retretit, Keravan valkosipulikarnevaalit ja Julkuan Jytäjäiset ynnä muut camp-helvetit.
Talvi? Neljän kuukauden pimeys, kaamosahdistus ja ihon alle tunkeva kylmyys.
Kevät? Ylimainostettu vuodenaika, jonka Horatius ja muut häiriintyneet lyyrikot ovat kohottaneet uuden alun symboliksi – eikä ihme. Kun haistelee kevään tuoksua (ojista nousevaa tunkkaisen mädän löyhkää) ja katselee lehdetöntä lumen raiskaamaa rospuuttomaisemaa, alkaa kummasti kaivata uutta alkua ja elämää.
Syksy selviytyy voittajaksi, kunhan siihen ottaa oikean asenteen.
Moni vain lähtee syksyyn liian suurin saappain. Syyssuorittaja vatkaa tiistai-illat raivokkaasti afrokuubalaista ja tankkaa torstaisin veren maku suussa työväenopistossa esperantoa. Siinä on perheellä ihmettelemistä, kun kuolemanväsynyt äiskä rojahtaa joulupöytään ja sopertaa: "Mi nomigas Kerttu-Anneli."
Syksy on vuodenajoista esteettisin. Ruskaakin enemmän silmää hivelee se, mitä syksy saa aikaan katukuvassa, kun sitkeimmätkin kesäsissit luopuvat pakon edessä vyölaukuistaan ja bermudoistaan.
Syksy antaa meille epäsiisteyteen taipuville boheemeille tasoitusta. Siinä missä kelmeänilkeä kevätaurinko paljastaa nurkissa majaansa pitävät villakoirakennelit, syysillan armollinen hämäryys saa sotkuisenkin kämpän näyttämään viihtyisältä.
Syksyssä ei ole mitään vikaa. Paitsi että se on liian lyhyt.