Syysjuttuja

Syksy on tuonut mukanaan kauniin ruskan ja todella kolean ilman. Ainakin minun osaltani takki on vaihtunut toppatakkiin ja huivi paksuimpaan huiviin mitä kaapista löytyy. Mutta hienoja ilmoja on viime päivinä riittänyt, syksy osaa halutessaan olla hyvin kaunis. Syksy on lisäksi antelias, sillä se tuo mukanaan ruokaa: sieniä löytyy ja riistaruokaa saa metsästää. Me kannamme poikaystäväni kanssa kortemme kekoon siten, että minä sienestän ja hän metsästää. Olen tänä syksynä käynyt pari kertaa metsässä keräämässä ja pakkasessa on nyt muutama rasia suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. (En paljasta hyviä sienipaikkojani, jotta jatkossakin saan pakasterasiani täyteen.) Koska poikaystäväni harrastaa metsästystä, saamme pakkaseemme myös mm. riekkoa ja hirveä.

Metsästys on mielestäni aika mielenkiintoinen harrastus. Voin myöntää, että joskus olen ollut se tekopyhä, joka on miettinyt kuinka joku voi ampua söpöjä metsäneläimiä, samalla kun olen syönyt sikanautajauhelihaa. Nykyään näen asian siten, että parasta olisi varmaan siirtyä kokonaan riistalihaan, sillä ne söpöt metsäneläimet saavat elää onnellista elämää luonnossa. Ne eivät ole olleet vankeudessa tai ahtaissa tiloissa, eikä niiden elämä ole ollut yhtä helvettiä. On surullista, miten huonoissa oloissa meillä Suomessakin pidetään kanoja, sikoja ja lehmiä. En uskalla näiden eläinten oloista alkaa liiaksi puhumaan, sillä en ole ottanut asiasta tarpeeksi selvää, mutta luulen riistaeläinten eläneen parempaa elämää. Ja se maistuu myös lautasella! Kun ruokana on metsässä asunut hirvi ja lisukkeena itse poimitut suppilovahverot, ruoka maistuu puhtaalta ja todella hyvältä. Mielestäni on myös hienoa, että metsästä löytyy niin hyvää ruokaa. Itse tosin varmaan jatkossakin toimin vain sienten poimijana, sillä vaikka liputankin riistalihan puolesta, en ainakaan vielä pysty itse ampumaan mitään. En kirjaimellisesti mitään, en edes tölkkiä, sillä en voi sietää sitä pamahdusta mikä haulikosta tai kivääristä lähtee. Ilmakiväärillä uskallan ampua, mutta siihen se jää. Mutta jos aseesta ei lähtisi mitään ääntä, pystyisinkö silloin ampumaan mitään eläintä? Voi olla, että ehkä voisin ampua jonkun riistalinnun, koska minulla ei ole mitään tunteita niitä kohtaan. Onko minulla sitten hirviä kohtaan tunteita? Ei, mutta se on niin iso eläin, tuntuisi että todella tappaisin sen. Enkä jänistäkään ampuisi, koska se on liian söpö. Olen miettinyt sitäkin, että onko moraalisesti oiken syödä eläintä, jos ei pysty sitä itse ampumaan? En tiedä, mutta jos se on moraalisesti väärin, niin pyydän anteeksi kaikilta riistaeläimiltä. Ja toki myös sikanautakanoilta.

Hienointa metsästyksessä ehkä kuitenkin on ihmisen ja koiran välinen yhteistyö. Molemmat tietävät tehtävänsä ja heillä on yhteinen päämäärä. Molemmin puolinen kunnioitus on nähtävissä, samoin kuin koiran tyytyväisyys elämäänsä. Tai itse ainakin olen saanut tällaisen kuvan metsästäjän ja koiran välisestä suhteesta. On ollut kiva olla sivusta seuraajana, kun metsästyskoiraa on koulutettu tehtäviinsä. Kouluttaminen vaatii kärsivällisyyttä, yhtä lailla molemmilta. Mutta kouluttamisvaiheessa koiran ja omistajan side lujittuu, mikä näkyy (toivottavasti) metsästysretkillä. Ja varmaan myös kotisohvalla.