Sulkakynä

Phnom Penhissä vielä kolme yötä edessä, mutta ajatukset ovat aika vahvasti jo Suomessa. Odotan koko ajan vain enemmän ja enemmän tavallista arkea, johon kuuluu kaupassa käymistä, ruuan laittoa, siivoamista ja leipomista. Niin ja tietysti työpaikka. Tosin sitä ei vielä ole, mutta olen tuudittautunut ajatukseen, että pääsen työhaastatteluun ajanvaarajan työtä koskien. Toisaalta jos tämä ei mene nappiin, uskon joku kaunis päivä kuitenkin saavani töitä. Ja siihen saakka kelan tuet lohduttavat lompakkoani.

Tosiaan tämä ihana loma alkaa loppumaan ja viimeisiä iltoja vietetään. Eilen vietimme mukavaa grilli-iltaa Kambodzan lähiössä Tak Maussa, noin 12 km Phnom Penhistä. Hauskaa oli, meitä oli isompi porukka, eikä ruoka, viini, musiikki ja nauru päässeet loppumaan koko illan aikana. Tänään ystäväni krapula vieraili luonani (tai hän on edelleen täällä), mutta huomenna varmasti olen taas voimissani. Voimissani viettämään uudestaan iltaa. The Ilta. Huominen ilta pitää sisällään jälleen hyvää ruokaa, juomaa, seuraa, naurua ja musiikkia, mutta huomenna pysymme Phnom Penhissä. Tai mistäs sitä koskaan tietää.

Vaikka minulla on vähän koti-ikävä, nautin sydämeni pohjasta jokaisesta minuutista täällä. Eniten minulle tulee varmasti ikävä tätä lämpöä ja aurinkoa. Helsinki-Vantaalta kun astuu ulos ja todellisuus puhaltaa vasten kasvoja, uskon ikävän kouraisevan ja kunnolla. On ollut ihana pukeutua kolme kuukautta kauniisiin kesävaatteisiin ja nauttia ikuisesta kesästä. Kuumasta kesästä. Jään myös varmasti kaipaamaan ihmisten iloisuutta ja jollain tavalla tätä vilkasta liikennettä. Ikävöin varmasti tätä kulttuuria. Phnom Penhissä on lisäksi valtavasti hyviä muistoja, joita on ihana muistella myöhemmin.

Nyt tuntuu, että elämä voittaa. Suruaikani on päättynyt laukkuni varastamisen suhteen, enkä ole enää tapahtuneesta katkera. Olen antanut anteeksi. Paperihommatkin ovat aika hyvin hoidettu, Bangokissa enää vain vieraillaan Suomen Suurlähetystössä. Kyllä kaikki järjestyy ja niin kuin sanoin, elämä voittaa.

Nyt istun Angor Mithonassa ja nautin auringonpaisteesta. Tilasin itselleni avokadosalaatin ja lasin valkoviiniä. Elämä totisesti voittaa. Lounaan jälkeen vilkuilen itselleni työpaikkoja sekä opiskelupaikkoja. Tämä palkintovaimon elämä katkeaa heti kun olemme takaisin Suomessa. Minulla ei ole selvää suunnitelmaa mitä teen/haluan tehdä, mutta ehkä sekin selvinee aikanaan. Mutta koska pidän kirjoittamisesta, ajattelin kokeilla onneani Metropolian yhteishaussa käsikirjoittajalinjalle. Tiedän, minua kiinnostaa ”huuhaa” alat, haluan kirjailijaksi ja käsikirjoitajaksi, mutta minkäs teet. Tai minä teen. Ennakkotehtävät ovat esillä netissä ja minä teen parhaani niiden suhteen. Tiedä vaikka tärppäisi.

Nyt lyhyesti virsi kaunis, palaan taas blogini ääreen muutaman päivän päästä.

Eilen kävimme hakemassa meille exit-viisumia, joka on kuulemma torstaina noudettavissa. Tähän viisumiin meni rahaa 80 dollaria/henkilö. Toivon todella, että vakuutus korvaa tämän kaiken. Kulunut viikko on ollut hyvin hyvin kallis. Mutta minkäs teet, nämä kaikki liput ja laput on hankittava. Ylihuomenna voimme siis hakea valmiit viisumimme ja meillä on sen kanssa aikaa poistua maasta kaksi viikkoa. Katselin äsken vähän lentoja Bangokiin, se on meidän seuraava etappi. Tai varsinkin Bangokissa sijaitseva Suomen Suurlähetystö, jonne menemme tilaamaan meille uudet passit. Sekin lysti varmasti maksaa...En tiedä kuinka nopeasti nämä passit tulevat sinne, mutta ilmeisesti noin viikko – kolme viikkoa siihen arviolta menee.

Varmasti vietämme muutaman päivän Bangokissa, mutta ihan kuin Pattaya kutsuisi. Emme ole koskaan käyneet siellä, mutta kuulemma se on käymisen arvoinen paikka. Jos olen ymmärtänyt oikein, siellä voi rentoutua rannalla keräilen simpukoita ja katsellen auringonlaskua samalla kuunnellen meren kohinaa, mutta halutessaan biletys ja bailaaminen ei ole ongelma. Kuulostaa siis ihan two in one-rannalta. Meidän suomalainen kaveripariskunta lapsineen ja perheineen matkustaa myös tälle rannalle, joten tuttujakin olisi seurana. Voisin pitää heti heille infotilaisuuden siitä, kuinka laukkuja täytyy vahtia dobermannin tavoin. Ei saa herpaantua hetkeksikään.

Se Chiang Mai-retki on kai kuopattu kokonaan. Ehkä meidän ei ollut tarkoitus mennä sinne. Ja siis meidän kaverimmehan matkusti sinne viime viikolla, niin kuin oli tarkoitus, mutta hän viestitteli yksi päivä Chiang Maissa olevan kylmä ja tylsää. Tai hän arveli minun ja poikaystäväni mielestä siellä olevan kylmä ja tylsää, hän itse viihtyy kuulemma hyvin. Mutta voi olla, että me ei tällä reissulla matkusteta Pohjois-Thaimaahan. Bangok – Pattaya – Bangok – Phnom Penh saattaa olla meidän reitti. Phnom Penhiin meidän tultava takaisin, kun täältä meidän lento lähtee takaisin Suomeen 29.3. Tuntuu, että loma loppuu kohta, mutta ehtiihän tässä vielä näkemään ja kokemaan yhtä ja toista. Fakta kuitenkin on, että tämäkin loma loppuu ja Suomessa arki odottaa, joten siihenkin pitää varautua. Olen tällä hetkellä työtön ja onnellinen, mutta Suomessa tämä yhdistelmä ei välttämättä kauaa toimi. Suomessa haluan tehdä töitä, tai on oikeastaan on pakkokin. Raha kun ei kasva puussa. Enkä toisaalta vain kehtaa vihellellä Suomessa, kun kaikki kaverit menevät töihin tai kouluun ja tekevät jotain järkevää. Minäkin haluan tehdä jotain järkevää, siksi pitää alkaa selailemaan työpaikkoja. Alankin heti tuumasta toimeen.

Huoh. Olemme edelleen Phnom Penhissä, sillä meiltä varastettiin passit, joten täällä ollaan jumissa. Meidän piti lähteä kaksi päivää sitten Chiang Maihin, mutta matkalla lentokentälle tuktukilla, mopo tuli taas takaa ja joku repäisi minun sylistäni laukun. Se kävi jälleen hyvin nopeasti ja taitavasti, mutta tällä kertaa siinä meni paljon. Minun ja poikaystäväni passit, 400 dollaria, kamera, iPhnone 4, halpa Nokian puhelin, kalliit silmälasit sekä lompakko kaikkineen korttineen. En osaa edes kuvailla sitä epäuskoa ja epätoivoa, kun laukkuni lähti sylistäni ja tajusin kaiken menneen. Se oli jo toinen laukku kuukauden sisään. Uskomatonta. Kamalaa. Törkeää. Totta.

Istuimme siis tuktukissa, pidin laukkua sylissäni ja pidin siitä kiinni. Ajoimme jollain isolla tiellä jotain 60km/tunnissa, eli vauhtiakin oli aika paljon. Yhtäkkiä joku repäsi minulta laukun pois. Keskellä kirkasta päivää. En osanut todellakaan odottaa sellaista. Aamulla laukkua pakatessa mietin, että nyt tänne tulee paljon kaikkea arvokasta, mutta eihän tässä mitään, kun hyppäämme hotellin edestä tuktukiin, ajamme suoraan kentälle, istumme lentokoneessa ja Chiang Maissa otamme taas tuktukin suoraan hotellille. Siellä saisin tyhjentää laukun sisällön hotellin kassakaappiin. No, näin ei tapahtunut, vaan näköjään tuktukissa istuessa sylissä oleva laukku lähtee rosvojen matkaan keskellä päivää. Itkin ja kiroilin tuona päivänä melkoisesti.

Tuon tapahtuneen jälkeen tuktuk-kuskimme vei meidät poliisiasemalle, jonne oli aika pitkä matka. Perille saavuttuamme kuljettajamme lupautui vahtimaan rinkkojamme ja reppujamme sillä aikaa, kun olemme asemalla. Kyllä mietitytti, että voiko tähän kuljettajaan luottaa, vai lähteekö hän tavaroidemme kanssa menemään. Toisaalta pitäisi olla aika paljon pokkaa, että kehtaisi viedä juuri ryöstetyn pariskunnan tavarat poliisiaseman pihasta. Onneksi näin ei käynnyt, vaan kuljettajamme on osoittautunut viime päivinä mahtavaksi ihmiseksi. Hän siis odotti meitä kiltisti, kun teimme rikosilmoituksen ja passien katoamisilmoituksen. Tähän meni oma aikansa, sillä kaikki lukuisat paperit kirjoittetiin käsin eikä tietokoneella. Näiden papereiden kirjoittaminen maksoi meille yhteensä 90 dollaria. Kun kaikki kysymykset oli kysytty ja kaikki tarvittavat paperit kirjoitettu, lähdimme kuljettajamme kanssa takaisin Phnom Penhin keskustaan, saman hotellin eteen, mistä aiemmin olimme lähteneet. Hometown Hotellin henkilökunta oli vähän ihmeissään, kun he huomasivat meidän hyppäävän tuktukista ulos. Meidänhän olisi pitänyt olla jo Thaimaan puolella.

Koska Kambodzassa ei ole Suomen suurlähetystöä, menimme eilen Ruotsin suurlähetystöön. Kerroimme varastetuista passeistamme ja täyttelimme taas tarvittavia papereita. Kävimme myös valokuvausliikkessä ottamassa meistä passikuvat. Suurlähetystön luukulla olimme lähtiessämme noin 100 dollaria velkaa.
Tänään menimme jälleen samalle luukulle ja jännitimme, että saammeko hätätilapassit mukaamme. Poikaystäväni oli pystynyt näyttämään edellisenä päivänä ajokorttinsa, mutta minulla ei ollut enää sitäkään. Meillä ei myöskään ollut passeista kopioita tai mitään, joten en pystynyt todistamaan henkilöllistyyttäni mitenkään. Onneksi kuitenkin tänään saimme hätätilapassit, joilla voimme siis lentää yhden lennon. Tämä lento on Bangokiin, jossa on Suomen suurlähetystö. Sinne saamme uudet passit Suomesta kuulemma jo viikossa. Mutta koska meillä ei ole vielä oikeita passeja, meidän piti tänään hankkia Thaimaan viisumit, jotta pääsemme Bangokiin. Nämä viisumit maksoivat vähän yli sata dollaria.

Nyt siis meillä on onneksi hätätilapassit, Thaimaan viisumit, passikuvia sekä muita papereita. Enää puuttuu exit-viisumi, jotta pääsemme pois Kambodzasta. Meillähän meni viisumi umpeen täällä muutama päivä sitten. Kun tämä asia on hoidettu, voimme lentää Bangokiin ja odottelemme siellä uusia passejamme. Tai menemme ehkä Pattayalle. Tämä koko touhu on ollut hyvin ikävää ja kallista. Onneksi meillä on vakuutukset kunnossa, mutta silti tottakai mielettömästi. Ehkä kaikella on tarkoitus ja tämä oli parempi näin? Jos olisimme päässet Chaing Maihin, olisiko siellä käynnyt jotain pahempaa? Haluan uskoa, että tällä oli joku hyvä tarkoitus. Mutta silti huoh.

8.2.2016 Phnom Penhissä. Kaupunki on aika hiljainen, sillä paikalliset ovat menneet perheidensä luo maaseudulle. Näin siksi, koska nyt on kiinalainen uusivuosi. Tämä uuden vuoden aatto oli kai eilen, mutta ei se täällä oikein näy kuin hiljaisena kaupunkina. Tuktukeja on vähemmän, katukauppiaita ei juuri lainkaan ja liikenne on myös vähäistä.On hiljaista ja rauhallista. On ehkä vielä huominenkin, mutta sitten paikalliset kai alkavat jo valumaan takaisin Phnom Penhiin töitä tekemään.

Minä, poikaystäväni, sekä meidän kaverimme olemme nyt olleet Phnom Penhissä ilman viisumia kaksi tai kolme päivää. En ole ihan varma, mutta umpeen se joka tapauksessa meni. Se tarkoittaa siis käytännössä sitä, että joudumme maasta poistuessamme maksamaan sakot kyseisestä ”rikoksesta”. Päiväsakko on kuulemma alle viisi dollaria/henkilö. No, lähdemme ylihuomenna Thaimaan Chiang Maihin, joten pääsemme lentokentällä tuon sakon maksamaan. Ja pääsemme tosiaan Chiang Maihin. Se sijaitsee Pohjois-Thaimaassa, muuta en siitä oikein tiedäkään. Luulen siellä olevan temppeleitä, luontoa, rauhaa ja pikkukyliä. No, muutaman päivän päästä tiedän mitä siellä on. Kivaa lähteä kohti tuntematonta ja nähdä sekä kokea kaikkia uusia juttuja. Meillä on vain menolippu, eli tulemme takaisin Phnom Penhiin kun siltä tuntuu. Tai menemme minne haluamme. Tai jäämme sinne. Kaikki on avoinna ja pidän siitä.

Tänään suunnitelmissa olisi käydä iltapäivä-salilla ja menemme ehkä illemmalla jollain kokoonpanolla syömään. En muista olenko mainostanut blogissani, kuinka paljon Phnom Penhissä on tällä hetkellä suomalaisia, mutta meitä on paljon. Ja kuulemma lisää tulee. Eilenkin vietimme mukavaa iltaa yhdessä, katsoimme jalkapalloa, pelasimme korttia ja joimme viiniä. Minäkin jopa pelasin ja hävisin tottakai. Kivaa kuitenkin oli, vaikka olenkin nyt 25 dollaria köyhempi. Tänään voisimme ehkä taas yhdistää voimamme ja lähteä viettämään ravintola-iltaa. Sellaisia kuulumisia.

Olen ollut vähän laiska ottamaan valokuvia tällä reissulla Phnom Penhissä, kun tuntuu että kaikki valokuvat on jo otettu viime vuonna. Mutta välillä kuitenkin olen vähän räpsinyt kuvia, mm River Sideltä, Phnom Penhin yömarkkinoilta, ruokatorilta ja jonkun hotellin katolta.

Toissailtana tai oikeastaan yönä olimme syömässä kaveriporukkamme kanssa River Sidellä. Ruuan jälkeen minä ja poikaystäväni halusimme lähteä jo takaisin hotellillemme, muut seurueestamme jäivät vielä jatkamaan iltaa. Me siis lähdimme kaksistaan kulkemaan kohti St.172:sta. Matka oli melko lyhyt, joten päätimme kävellä. Kello tuli ehkä jotain yksi yöllä ja Phnom Penh tuntui ja näytti samalta kuin aina öisin. Aurinko oli laskenut ajat sitten, baarien valot välkkyivät iloisesti, kulkukoirat etsivät ruokaa, muutamat tuktuk-kuskit tarjosivat kyytiä, ihmisiä ja liikennettä oli vähemmän kuin päivisin, eikä ollut enää niin kuuma. Kävelimme siis tuttua katua ja juttelimme niitä näitä, kunnes äkkiä tunsin jotain törmänneen minuun. Kiljahdin vaistomaisesti (kiljun herkästi) ja tajusin sen jonkun olleen skootteri. Ajattelin että skootteri törmäsi minuun vahingossa tai jotain. Samassa tajusin, ettei minulla enää ollut käsilaukkuani. Sanoin poikaystävälleni, että he veivät laukkuni ja katsoin kuinka skootteri oli koko ajan vain kauempana. Minun teki mieli huutaa heidän peräänsä, että ”antakaa se takaisin”, mutta mitäpä se olisi auttanut? Siksipä huusin vain ”vittu”.

Minulle siis kävi se, mistä täällä on varotettu useasti: Skootterin päällä on kaksi kaveria, toinen ajaa, toinen nappaa laukun. Se kävi hyvin nopeasti ja helposti. En edes tuntenut sitä, kun laukku otettiin minulta. Vaikka minulla oli vielä sellainen laukku, minkä hihna meni minun ympärini. Se ei siis ollut olallani enkä pitänyt sitä kädessäni. Ja tämä tyyppi joka sen otti, hän ei poikkasut hihnaa mitenkään, vaan väitän hänen saaneen sen ehjänä minulta. (Kokeilimme hotellihuoneessa toisella laukulla olisiko se mahdollista). En tietenkään varmaksi voi sanoa mitään, kun koko tilanne tapahtui niin nopeasti. Ihan hyvä niin, sillä jos minut piti ryöstää, niin tuo oli erittäin nopea ja kivuton tapa tehdä se. Ei ollut mitään aseita tai draamaa. Mutta todella ikävää ja kurjaa kuitenkin. Menetin siis ihanan laukun, halvan puhelimen, noin 40 dollaria, hotellihuoneen avaimen ja huulirasvan. Eli en onneksi mitään ihmeempiä. Hotellihuoneen avaimen joudumme korvaamaan, se on 20 dollaria.

Asioissa pitää mielestäni aina nähdä ne positiiviset puolet ja tästäkin tapauksesta olen niitä löytänyt:

1. Onneksi laukussani ei ollut mitään ihmeempää/arvokasta.
2. Onneksi mitään pahempaa ei käynnyt, kukaan ei kuollut, eikä edes meinannut kuolla.
3. Tämä oli minulle pieni muistutus/opetus, että maailmassa tosiaan on myös pahuutta. Ei kannata olla sinisilmäinen.
4. Näin voi reissatessa käydä, nyt kävi minulle, elämä jatkuu.
5. Tuktukilla kannattaa kulkea iltaisin ja öisin.

Tänään koin varmasti elämäni huonoimman ravintolakokemuksen ja kerron nyt siitä kaiken:

Samalla kadulla jolla asumme, sijaitsee intialainen ravintola. Olemme joskus aikaisemmin meinanneet mennä poikaystäväni kanssa kyseiseen ravintolaan, mutta huomattuamme sen olevan tyhjä, olemme menneet muualle syömään. Tyhjä ravintola, huono ravintola- ajatuksen myötä siis. No, tänään jostain syystä ajattelin kuitenkin antaa tälle ravintolalle uuden mahdollisuuden.

Kun kuljen ravintolaa kohden, huomaan sen jälleen olevan tyhjä. Tämän ravintolan vieressä on toinen ravintola, missä on paljon asiakkaita, mutta silti valitsen intialaisen. Hälytyskelloni kyllä kilkattavat, mutta butter chickenin nälkä on liian suuri. Istun siis ruokapöydän ääreen ja pian jo iloinen tyttö tuo minulle ruokalistan. Selailen listaa ja lopulta se on todettava: Tässä intialaisessa ravintolassa ei ole butter chickeniä. Siis sitä ruoka-annosta, joka löytyy jokaisesta intialaisesta. Tässä kohtaa minun teki mieli nousta pöydästä ja lähteä, mutta valitettavasti minulta ei löydy pokkaa sellaiseen. Siksipä tilasin chicken tikka masalan, toinen ihan perusruoka intialaisessa keittiössä. Kuitenkin listan vissiin ainut intialainen ruoka-annos. Kysyin kuitenkin vielä tältä iloiselta tarjoilijatytöltä, että löytyykö heiltä butter chickeniä. No, hänellä ei tainnut olla aavistustakaan mistä puhuin. (Ravintolassa ei kyllä tainnut olla yhtäkään intialaista työntekijää).

Jäin siis odottelemaan tikka masalaani ja siinä odottellessani sain hätistellä koko ajan jotain hyönteisiä kimpustani. Niitä oli paljon. Sitten ruokani jo tulikin. Ruoka mikä tulee liian nopeasti, ei välttämättä ole hyvää. Mutta halusin uskoa, että tämä nyt jostain syystä olisi hyvää. Koska en saanut lusikkaa, jouduin haarukalla ripottelemaan kastiketta riisin päälle. Niin ja siis tuosta kastikkeesta näin heti, että se on hyvin kaukainen versio tikka masalasta. Siinä kun yritin parhaani mukaan saada kastikketta lautaselleni haarukan voimin, huomaan, että kastikkeessani on tasan kaksi kananpalaa. Chicken tikka masalassani on kaksi kananpalaa. Mitä helvettiä? Meinasin kääntyä tarjoilijan puoleen ja kysyä, että onko tämä vitsi, mutta ajattelin pääseväni nopeammin koko paikasta ulos, jos en tee numeroa mistään. Siispä söin riisiä ja jotain ruskeaa kastiketta ja ne kaksi kananpalaa ja tilasin laskun. Onneksi se lysti ei ollut kallista, juomineen noin viisi dollaria, mutta toisaalta viisi dollaria miltei tyhjästä. Lähdin ravintolasta nälkäisenä ja vihaisena. Enkä enää ikinä mene kyseiseen ravintolaan, enkä myöskään enää ikinä tyhjään ravintolaan. Ne ovat syystä tyhjiä.

Istun River Kingissä. River King on se paikka, jossa pelataan pokeria. Phnom Penhin River Kingiin tulee Suomesta aika paljon pokerinpelaajia. Minä en pelaa, mutta minäkin olen täällä, vähän niin kuin poikaystäväni seurana. Tämä on iso huone, jossa on kolme pokeripöytää, baaritiski, iso kulmasohva ja pari lasipöytää. Istun kulmasohvalla ja kirjoittelen blogiani. Välillä pieni poika tulee viereeni katsomaan kun kirjoitan. Muuten sohvalla ei ole ketään. Kahdessa pokeripöydässä on paljon pelaajia, kolmannessa pöydässä on yksi mies. En tiedä mitä hän tekee. Ympärilläni kuuluu hiljaista puhetta, tuuletin puhaltaa jossain ja pelimerkit helisevät pelaajien sormissa. Pieni poika tuli taas viereeni katsomaan kirjoittamistani. Välillä hymyilemme toisillemme.

Mielestäni River King on vähän kolkko. Täällä on valkoiset seinät, tumman harmaa lattia ja outo valo. Valokin on jotenkin harmaa. Ihmiset ovat kuitenkin mukavia, niin pelaajat, kuin työntekijätkin. Poikaystäväni saa syödä ja juoda täällä aina ilmaiseksi ja niin vissiin minäkin. Tai jos tulisin tänne joka päivä juomaan viskiä, ehkä minulle joku päivä tuotaisiin lasku. Nyt tosiaan olen ainoa tyttöystävä täällä, mutta aika usein sohvalla istuu muitakin parkissa. Nyt jaan sohvan vain pikkupojan kanssa. Toivottavasti tekstini ei katoa, sillä hän osoittaa vähän väliä delete-nappulaa. Hän ei varmaan pidä tekstistäni.

Vaikka tämä paikka on mielestäni vähän kolkko, viihdyn täällä suhteellisen hyvin. Ainakin saan kirjoitettua jotakin. Hotellihuoneessa on jotenkin vaikeaa kirjoittaa joskus. Täällä saan valkoiselle paperille aina jotain, ehkä siksi, ettei ole oikein muutakaan tekemistä kuin kirjoittaminen. Minua myös ehkä rauhoittaa pelimerkkien äänet taustalla, jotenkin on helpompi keskittyä. Siispä istun täällä ja olen luova. Minulla on myös pieni krapula ja krapulassa kuulemma syntyy hienoa tekstiä.

Hmm..Hienoa tekstiä kraplussa. Pitäneeköhän paikkansa? En keksi enää mitään kirjoitettavaa blogipäivitykseeni. Nukuttaa itse asiassa aika paljon. Mutta yritän olla tänään reipas tyttö. Tänään voisi vielä tehdä pitkän kävelylenkin. Voisi ehkä tehdä hyvää. Huomenna sitten taas salille. Olen vieläkin innoissani kuntoilusta, mahtavaa! Ehkä myös tänään vielä tutkin netistä Kambodzan naapurimaita. Ja kaupunkeja. Jossain vaiheessa voisimme tehdä noin viikon mittaisen visiitin jonnekin. Esimerkiksi Vietnamiin. Tai Philippiineille. Thaimaa ja Intia ovat myös vaihtoehtoja. Pitää pohtia, mitä haluaa tehdä ja missä. Upeaa, kun on tällainen mahdollisuus nähdä maailmaa. Matkustelu on ehdottomasti yksi lempijutuistani elämässä. Nyt pikkupoika nukkuu vieressäni.

Kaksi viikkoa asuttu Phnom Penhissä. Uskomatonta, miten paljon mukavampaa ja helpompaa minun elämäni on täällä viime kertaan verrattuna. Viime reissulla kun asuimme täällä kolme kuukautta, viihdyin hyvin ja nautin olostani, mutta olin huomattavasti epävarmempi ja jotenkin koko ajan mukavuusalueen ulkopuolella. Minua jännitti englannin puhuminen niin paljon, etten oikeastaan ikinä puhunut sitä. Joskus jos seuraamme liittyi muita kuin suomalaisia, yritin olla mahdollisimman huomaamaton, ettei vain kukaan sanoisi minulle mitään. Enkä normaalisiti välitä olla huomaamaton.
Kadulla kävellessä tukutuk-kuskit tuntuivat minusta välillä hyvin limasilta ja pervoilta. Minua häiritsi joskus hyvin paljon kävellä heidän ohitseen. He huutelivat, vihelsivät ja ulvoivat. Suomalaisena naisena en ollut tottunut moiseen. Muutenkin kaupungilla liikkuminen oli minusta ehkä jopa haastavaa, sillä en tuntunut oikein hahmottavan Phnom Penhiä ikinä kunnolla. Olin harvoin kartalla missä olin. Lisäksi olin melko riippuvainen poikaystävästäni, tarvitsin häntä muka koko ajan kaikkialle.
Nyt on kaikki toisin. Englantini on huonoa, mutta puhun sitä silti. Jostain syystä tuktuk-kuskit eivät ole enää niin limaisia tai pervoja, herätän heissä mielestäni vähemmän huutelua, viheltelyä ja ulvomista. Hahmotan myös tämän kaupungin melko selvästi. En ole enää niin eksyksissä tai vietävissä. Varmaan kaikesta tästä johtuen olen nyt paljon itsenäisempi, enkä takerru poikaystävääni. Nyt seison omilla jaloillani ja teen omia juttuja. Esimerkikiksi kuntosalilla käyn aidosti mielelläni yksin. Minusta on mukavaa kävellä noin parin kilometrin matka salille, tehdä hyvä treeni ja kävellä takaisin hotellihuoneeseen. Teen tämän miltei päivittäin ja nautin siitä. Aidosti.

Viime kerralla kun tulimme Kambodzaan, olin varautunut pahimpaan. Ajattelin, että saan kahden viikon ripulin, ennemmin tai myöhemmin minut ryöstetään, ehkä raiskataan ja kenties jopa tapetaan. Syystä että olin kuullut Kambodzan Phnom Penhistä vain pahaa. Siksipä pakkasin matkalaukkuuni huonoimpia vaatteitani, jotta näyttäisin mahdollisimman köyhältä. Ettei vain kukaan ryöstäisi minua. No, huomasin sitten itse tänne tultuani, että minulla on Phnom Penhistä myös hyvää sanottavaa. Siksipä lähdin tälle reissulle täysin eri mielellä ja pakkasinkin mukaan kauniita vaatteita, koruja ja laukkuja. Tällä reissulla voin pukeuta kuin nainen, mikä on suurta plussaa. Enkä jaksa uskoa, että nämä mukavat paikalliset ihmiset täällä ryöstäisi minua naisellisuuteni takia. (Koputtelen täällä puuta). Tietenkään ei kannata olla liian sinisilmäinen, mutta kyllä minulla aika turvallinen olo on täällä. Ihan rehellisesti, Vantaan Koivukylässä pelottaa enemmän.

Kivaa on myös, kun pääsimme kaksi päivää sitten muuttamaan hotellimme ehkä parhaimpaan huoneeseen. Asumme Hometown nimisessä halvassa hotellissa, jonka kaikki huoneet luultavasti ovat erilaisia. Toiset ovat pieniä, toiset isoja, toiset ahdistavia, toiset siistejä, toiset huonokuntoisia, toiset hvyäkuntoisia. Kuitenkin kaikki huoneet maksavat 25 dollaria, mutta pidempään asuessa 20 dollaria. Kummallisinta on, että hotellin työntekijät eivät tunnut ymmärtävän heidän huoneissaan olevan eroja. Kun varasimme tästä hotellista huonetta, meille näytettiin siisti, tilava, viihtyisä, parvekkeellinen huone ylimmästä kerroksesta. Meille sanottiin, että tätä kyseistä huonetta emme saa, mutta saamme tismalleen samanlaisen. Seuraavana päivänä kun muutimme Hometowniin ja meidät vietiin huoneeseemme, emmepä astuneet samanlaiseen huoneeseen kuin edellisenä päivänä. Huone oli ahdistava, synkkä ja ei ollut perveketta. No asuimme kuitenkin tässä huoneessa muutaman yön ja nyt olemme saannet mahtavan huoneen, mutta hotellin henkilökunta ei tuntunut ymmärtävän meidän harmistuneisuutta huone-episodista. Jos molemmissa huoneissa on ovi, ikkuna ja sänky, se on sama huone. Same same.