Kotinurkiksi muuttuen.

Kaksi viikkoa asuttu Phnom Penhissä. Uskomatonta, miten paljon mukavampaa ja helpompaa minun elämäni on täällä viime kertaan verrattuna. Viime reissulla kun asuimme täällä kolme kuukautta, viihdyin hyvin ja nautin olostani, mutta olin huomattavasti epävarmempi ja jotenkin koko ajan mukavuusalueen ulkopuolella. Minua jännitti englannin puhuminen niin paljon, etten oikeastaan ikinä puhunut sitä. Joskus jos seuraamme liittyi muita kuin suomalaisia, yritin olla mahdollisimman huomaamaton, ettei vain kukaan sanoisi minulle mitään. Enkä normaalisiti välitä olla huomaamaton.
Kadulla kävellessä tukutuk-kuskit tuntuivat minusta välillä hyvin limasilta ja pervoilta. Minua häiritsi joskus hyvin paljon kävellä heidän ohitseen. He huutelivat, vihelsivät ja ulvoivat. Suomalaisena naisena en ollut tottunut moiseen. Muutenkin kaupungilla liikkuminen oli minusta ehkä jopa haastavaa, sillä en tuntunut oikein hahmottavan Phnom Penhiä ikinä kunnolla. Olin harvoin kartalla missä olin. Lisäksi olin melko riippuvainen poikaystävästäni, tarvitsin häntä muka koko ajan kaikkialle.
Nyt on kaikki toisin. Englantini on huonoa, mutta puhun sitä silti. Jostain syystä tuktuk-kuskit eivät ole enää niin limaisia tai pervoja, herätän heissä mielestäni vähemmän huutelua, viheltelyä ja ulvomista. Hahmotan myös tämän kaupungin melko selvästi. En ole enää niin eksyksissä tai vietävissä. Varmaan kaikesta tästä johtuen olen nyt paljon itsenäisempi, enkä takerru poikaystävääni. Nyt seison omilla jaloillani ja teen omia juttuja. Esimerkikiksi kuntosalilla käyn aidosti mielelläni yksin. Minusta on mukavaa kävellä noin parin kilometrin matka salille, tehdä hyvä treeni ja kävellä takaisin hotellihuoneeseen. Teen tämän miltei päivittäin ja nautin siitä. Aidosti.

Viime kerralla kun tulimme Kambodzaan, olin varautunut pahimpaan. Ajattelin, että saan kahden viikon ripulin, ennemmin tai myöhemmin minut ryöstetään, ehkä raiskataan ja kenties jopa tapetaan. Syystä että olin kuullut Kambodzan Phnom Penhistä vain pahaa. Siksipä pakkasin matkalaukkuuni huonoimpia vaatteitani, jotta näyttäisin mahdollisimman köyhältä. Ettei vain kukaan ryöstäisi minua. No, huomasin sitten itse tänne tultuani, että minulla on Phnom Penhistä myös hyvää sanottavaa. Siksipä lähdin tälle reissulle täysin eri mielellä ja pakkasinkin mukaan kauniita vaatteita, koruja ja laukkuja. Tällä reissulla voin pukeuta kuin nainen, mikä on suurta plussaa. Enkä jaksa uskoa, että nämä mukavat paikalliset ihmiset täällä ryöstäisi minua naisellisuuteni takia. (Koputtelen täällä puuta). Tietenkään ei kannata olla liian sinisilmäinen, mutta kyllä minulla aika turvallinen olo on täällä. Ihan rehellisesti, Vantaan Koivukylässä pelottaa enemmän.

Kivaa on myös, kun pääsimme kaksi päivää sitten muuttamaan hotellimme ehkä parhaimpaan huoneeseen. Asumme Hometown nimisessä halvassa hotellissa, jonka kaikki huoneet luultavasti ovat erilaisia. Toiset ovat pieniä, toiset isoja, toiset ahdistavia, toiset siistejä, toiset huonokuntoisia, toiset hvyäkuntoisia. Kuitenkin kaikki huoneet maksavat 25 dollaria, mutta pidempään asuessa 20 dollaria. Kummallisinta on, että hotellin työntekijät eivät tunnut ymmärtävän heidän huoneissaan olevan eroja. Kun varasimme tästä hotellista huonetta, meille näytettiin siisti, tilava, viihtyisä, parvekkeellinen huone ylimmästä kerroksesta. Meille sanottiin, että tätä kyseistä huonetta emme saa, mutta saamme tismalleen samanlaisen. Seuraavana päivänä kun muutimme Hometowniin ja meidät vietiin huoneeseemme, emmepä astuneet samanlaiseen huoneeseen kuin edellisenä päivänä. Huone oli ahdistava, synkkä ja ei ollut perveketta. No asuimme kuitenkin tässä huoneessa muutaman yön ja nyt olemme saannet mahtavan huoneen, mutta hotellin henkilökunta ei tuntunut ymmärtävän meidän harmistuneisuutta huone-episodista. Jos molemmissa huoneissa on ovi, ikkuna ja sänky, se on sama huone. Same same.