Sulkakynä

Lauantai 21.11.2015. Kaikki lähestyy. Joulu, uusivuosi, työsuhteen päättyminen, lähtömme Kambodzaan ja ennen kaikkea marraskuun loppu. Meillä on poikaystäväni kanssa vähän reilu viikko aikaa löytää vuokra-yksiöömme alivuokralainen tai joudumme irtisanomaan asuntomme. Yritän henkisesti valmistautua yksiömme luopumiseen. Rakastan tätä asuntoa, täällä on monta hyvää hetkeä vietetty. Toisaalta uskon meidän löytävän Suomeen palattuamme jonkun ihanan isomman asunnon, josta teemme meille kodin. Enemmän kaappitilaa olisi kieltämättä tervetullutta. Mutta jos löydämme tähän alivuokralaisen, ei tarvitsisi vielä sanoa heippa kodillemme. Saa nähdä kuinka käy, en viitsi stressata. Olen jättänyt tämän asian kohtalon käsiin.

Työsuhteeni päättyy reilun kuukauden kuluttua ja jos olemme siinä vaiheessa irtisanonneet asuntomme, tunnen itseni hiukan elokuvan päänäyttelijättäreksi. Nuori nainen, joka lopettaa työnsä, luopuu kodista ja karkaa elämänsä rakkauden kanssa Kambodzaan. Kambodzaan, missä aurinko ja seikkailut odottavat. Olen kiitollinen, että elämäni on totta. Minua ei huoleta lainkaan paluumme takaisin sen faktan kanssa, että olen työtön, koditon ja rahaton. Olenko tyhmä vai välinpitämätön? Ehkä jopa molempia, mutta takuuvarmasti myös ruskettunut ja henkisesti rikkaampi ihminen. Koska asioilla on tapana loksahtaa paikalleen, uskon etten jää loppuelämäkseni työttömäksi. Uskon myös meidän löytävän jostain asunnon. Ehkä yritän saada lisäksi opiskelupaikan. Kevät tuo varmasti kaikkea tullessaan.

Mitä teen sen miltei kolme kuukautta Kambodzassa? Koska en mene siellä töihin, minulla ei ole muuta kuin aikaa aurinkoisessa Phnom Penhissä. Tämä aika kannattaa siis käyttää hyväksi. Kuten olen joskus aiemmassa blogikirjoituksessani kertonut haaveilevani kirjailijan/kirjoittajan urasta, työstänpä siis tätä haavettani eteenpäin. Olen jo vilkuillut netistä ,mitä verkkokursseja silloin on käynnissä, sekä mihin kirjoituskilpailuihin voi osallistua. Joihinkin medioihin voi myös lähettää omia kolumnejaan ja toki pidän aktiivisesti blogiani yllä. En tietenkään tiedä johtaako nämä pikku projektini mihinkään, mutta haittaa siitä ei voi olla. Kirjoita, elä, lue. Tällä mennään.

Toinen mitä työstän reissullani, on englanninkieleni. Kaivan kansainvälisen papupatani esiin ja puhun mahdollisimman paljon englantia. Tavoitteenani on, että kun koneemme laskeuttuu Helsinki-Vantaalle, puhun parempaa englantia kuin nyt. Mahtavaa!

Toki meinaan myös urheilla, ottaa aurinkoa, syödä hyvin, juoda, mennä ehkä jollekin kokkauskursille, vähän shoppailla ja juosta torakoita pakoon. Olen niin innoissani reissustamme!

Viime talven vietin poikaystäväni kanssa Kaakkois-Aasiassa ja haluamme toteuttaa tämän retken uudestaan. Tosin nyt suunnitelmissamme on asua kolme kuukautta vain ja ainoastaan Kambodzan pääkaupungissa Phnom Penhissä. Rakastuimme viime reissulla tuohon kaupunkiin, vaikka sillä kuulemma vaarallinen ja paha maine onkin. Itse en nähnyt pahuutta missään, mielestäni ympärilläni oli vain ystävällisiä ihmisiä, ränsistyneitä rakennuksia, paljon skoottereita ja lämmin aurinko. Elämä oli helppoa ja halpaa. Ja tosi mahtavaa! Tai no, tottakai, enhän tehnyt siellä mutta kuin nautin elämästä ja tutustuin uuteen kulttuuriin. Tulevalle reissulle voisin kehitellä itselleni jotain kehittävää tekemistäkin. Ehkä joku harrastus? Voisin keksiä itselleni jotain urheillullista ja luovaa tekemistä. Aion myös hiota englantini kuntoon.

Mutta ennen kuin pääsemme Aasiaan, pitää hoitaa monta juttua pois alta. Ensinnäkin rahan säästäminen on ollut kesästä lähtien projektinani. Tämä projekti on sujunut kivasti, mutta sen täytyy jatkua lentokoneemme nousuun asti. Meidän täytyy myös hankkia A-hepatiitti rokote, eli terveyskeskukseen on soitettava lähipäivinä. Eurot pitää jossain vaiheessa muuttaa Usa:n dollareiksi ja Kambodzan viisumi pitää hankkia. Ai niin, se hankitaan vasta Phnom Penhin lentokentällä. Passi? On voimassa. Meidän vuokra-asunnon kohtalo ei ole vielä ratkennut, mutta toivottavasti saamme tähän jonkun ali-vuokralaisen. Se tietää paperitöitä. Jos emme saa ketään, se tietää asunnon irtisanomista. Saa nähdä kuinka käy. Tottakai matkalaukut pitää pakata, mutta olen niin innoissani lähdöstämme, että pakkaamisen olen käytännössä jo tehnyt. Määräaikainen työsuhteeni loppuu tämän vuoden viimeinen päivä, eli töistä ei tarvitse murehtia. Niin ja joulun sekä uuden vuoden vietot ovat viettävänä, mutta sitten tämä paketti alkaa olemaan valmis ja voimme suunnata Kambodzan aurinkoon.

Viime kerralla kun lähdimme Aasiaan, minulla oli melko sekasortoinen olo. Sanoin itseni irti vakituisesta työpaikastani ja lähdin ensimmäistä kertaan pitkäksi aikaa ulkomaille. En tiennyt yhtään, mikä minua odottaa ja viihdynkö lainkaan Kambodzassa tai sen naapurimaissa. Tällä kertaa lähtömme on siis paljon mielyttävämpi, kun tiedän kohteemme olevan yksi lempikaupungeistani. Pidän siitä, miten Kambodza ”puhuttelee” minua. Sähköt saattavat katketa milloin vain, vettä ei välttämättä tule kraanasta, pienet liskot ja torakat voivat yllättää missä vain ja raajaton lapsi saattaa kerjätä minulta rahaa kadulla. Aurinko lämmittää joka päivä, hedelmät ovat tuoreita, liikenne on kaaottinen, ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, eikä mikään maksa juuri mitään. Eikä mikään ole juurikaan kiellettyä. Kambobzassa eläminen sallitaan. Ihanaa päästä sinne pian takaisin. <3

Olen ollut asiakaspalvelualalla viisi vuotta ja kaupan tätinä olen toiminut muutaman kuukauden. Näen siis ihmisiä paljon työvuoroni aikana ja palvellessani teen samalla havaintoja asiakkaista. Vaikka suurin osa asiakkaista ovat mukavia tai peräti todella mukavia, aina kassalleni tulee ne muutamat, jotka hämmentävät minua epäkohteliaisuudellaan. Jotkut asiakkaat eivät vastaa tervehdykseeni. Tämä asia on tietenkin hyvin pieni ongelma koko universumissamme, mutta minua tämä ärsyttää todella paljon. Siis TODELLA PALJON. Itse en voisi ikinä olla moikkaamatta myyjää tai ylipäätänsä ketään, joka palvelee minua. Oikeastaan luulen tervehtiväni aina, jos joku tervehtii minua. Ihan sama missä ja kuka. Mutta varsinkin, jos menen kassalle maksamaan ostokseni ja myyjä ottaa minuun katsekontaktin ja sanoo iloisesti hei tai moi, en voisi olla vastaamatta. Miksi olisin? Näin kuitenkin jotkut ihmiset toimivat. Yleensä nämä samat kaverit jättävät myös kiittämättä, tai jos mahdollista, eivät puhu ollenkaan mitään kassalla olo aikana. Se on mielestäni outoa ja ennen kaikkea epäkohteliasta. Raivoni kiehahtaa aina, kun iloiseen tervehdykseeni vastataan ”sininen lm” tai pelkällä hiljaisuudella. Vaikka olenkin ”vain kassatyttö”, minua ei tarvitse komentaa kuin koiraa. Vai tarvitseeko? Meille kassatyypeille on kuitenkin helppo purkaa omaa huonoa oloa ja elämäänsä, mutta ehkä joku yrittää myös kohottaa omaa itsetuntoaan. Ehkä joku tuntee ylemyyden tunnetta, kun tietää saavansa sen mitä haluaa, vaikka olisi kuinka inhottava kaupankassalle. Voisiko olla niin? Vai onko heillä vain huono päivä? Vai kiinnittävätkö he itse ollenkaan tähän huomiota? Ehkä heiltä puuttuu kotikasvatus ja käytöstavat? Tai ehkä he ovat vain ärsyttäviä ihmisiä.

Asiakaspalvelu on mielestäni mielenkiintoinen laji. Vaikka välillä kohtaankin niitä vähemmän mukavia asiakkaita, pidän silti asiakaspalvelussa olemisesta. Erilaisten ihmisten kohtaaminen on hienoa ja tilannetaju sekä pelisilmä kehittyy koko ajan. Mielestäni tutustun itse itseenikin asiakaspalvelutilanteissa. Näen kuinka reagoin eri tilanteisiin ja toisaalta, kuinka ehkä haluaisin reagoida joihinkin tilanteisiin. Varsinkin hankalissa tilanteissa tämä näkyy: Jos asiakas suuttuu (aiheesta tai aiheetta) hänellä on kaikki aseet käytettävissä. Hän voi huutaa ja raivota, sekä haukkua minut maasta taivaaseen. Mitä minä siinä voin tehdä? Vaikka mieleni tekisi antaa samalla mitalla takaisin, joudun vain pahoittelemaan ja hymyilemään asiakaspalveluhymyäni. Toki aidot ajatukseni ovat: ”Mene runkkari helvettiin mun silmistä.” Mutta on nurinkurista, että se jolla olisi anteeksipyydettävää, ei sitä pyydä, vaan sen sijaan se pyytää, jolla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Onkohan tämä mahdollista vain asiakaspalvelutilanteissa? Tietenkin on muistettava, että asiakkaan viha ei kohdistu henkilökohtaisesti minuun, minä vain satun olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kerran tosin eräs asiakas raivostui minulle, kun minulla oli kuulemma tyhmä ilme. Se varmaan oli ihan henkilökohtaisesti minulle tarkoitettu vihanpurkaus.

Mutta ehdottomasti työvuoroni asiakkaat koostuvat niistä mukavista ja iloisista ihmisistä, jotka saavat myös minulle hyvän mielen. On hienoa, jos voi revetä nauramaan tuntemattoman ihmisen kanssa, tai saa piristettyä jonkun toisen päivää. Kaupankassa ei ole minun unelmatyöni, vaan väliaikainen tulonlähteeni, mutta asiakkaiden avulla teen työstäni kivempaa. Mottoni onkin töissä, että palvelen ihmiset ihmisinä, enkä asiakkaina. Mielestäni siinä on ero.