Sulkakynä

Huoh. Olemme edelleen Phnom Penhissä, sillä meiltä varastettiin passit, joten täällä ollaan jumissa. Meidän piti lähteä kaksi päivää sitten Chiang Maihin, mutta matkalla lentokentälle tuktukilla, mopo tuli taas takaa ja joku repäisi minun sylistäni laukun. Se kävi jälleen hyvin nopeasti ja taitavasti, mutta tällä kertaa siinä meni paljon. Minun ja poikaystäväni passit, 400 dollaria, kamera, iPhnone 4, halpa Nokian puhelin, kalliit silmälasit sekä lompakko kaikkineen korttineen. En osaa edes kuvailla sitä epäuskoa ja epätoivoa, kun laukkuni lähti sylistäni ja tajusin kaiken menneen. Se oli jo toinen laukku kuukauden sisään. Uskomatonta. Kamalaa. Törkeää. Totta.

Istuimme siis tuktukissa, pidin laukkua sylissäni ja pidin siitä kiinni. Ajoimme jollain isolla tiellä jotain 60km/tunnissa, eli vauhtiakin oli aika paljon. Yhtäkkiä joku repäsi minulta laukun pois. Keskellä kirkasta päivää. En osanut todellakaan odottaa sellaista. Aamulla laukkua pakatessa mietin, että nyt tänne tulee paljon kaikkea arvokasta, mutta eihän tässä mitään, kun hyppäämme hotellin edestä tuktukiin, ajamme suoraan kentälle, istumme lentokoneessa ja Chiang Maissa otamme taas tuktukin suoraan hotellille. Siellä saisin tyhjentää laukun sisällön hotellin kassakaappiin. No, näin ei tapahtunut, vaan näköjään tuktukissa istuessa sylissä oleva laukku lähtee rosvojen matkaan keskellä päivää. Itkin ja kiroilin tuona päivänä melkoisesti.

Tuon tapahtuneen jälkeen tuktuk-kuskimme vei meidät poliisiasemalle, jonne oli aika pitkä matka. Perille saavuttuamme kuljettajamme lupautui vahtimaan rinkkojamme ja reppujamme sillä aikaa, kun olemme asemalla. Kyllä mietitytti, että voiko tähän kuljettajaan luottaa, vai lähteekö hän tavaroidemme kanssa menemään. Toisaalta pitäisi olla aika paljon pokkaa, että kehtaisi viedä juuri ryöstetyn pariskunnan tavarat poliisiaseman pihasta. Onneksi näin ei käynnyt, vaan kuljettajamme on osoittautunut viime päivinä mahtavaksi ihmiseksi. Hän siis odotti meitä kiltisti, kun teimme rikosilmoituksen ja passien katoamisilmoituksen. Tähän meni oma aikansa, sillä kaikki lukuisat paperit kirjoittetiin käsin eikä tietokoneella. Näiden papereiden kirjoittaminen maksoi meille yhteensä 90 dollaria. Kun kaikki kysymykset oli kysytty ja kaikki tarvittavat paperit kirjoitettu, lähdimme kuljettajamme kanssa takaisin Phnom Penhin keskustaan, saman hotellin eteen, mistä aiemmin olimme lähteneet. Hometown Hotellin henkilökunta oli vähän ihmeissään, kun he huomasivat meidän hyppäävän tuktukista ulos. Meidänhän olisi pitänyt olla jo Thaimaan puolella.

Koska Kambodzassa ei ole Suomen suurlähetystöä, menimme eilen Ruotsin suurlähetystöön. Kerroimme varastetuista passeistamme ja täyttelimme taas tarvittavia papereita. Kävimme myös valokuvausliikkessä ottamassa meistä passikuvat. Suurlähetystön luukulla olimme lähtiessämme noin 100 dollaria velkaa.
Tänään menimme jälleen samalle luukulle ja jännitimme, että saammeko hätätilapassit mukaamme. Poikaystäväni oli pystynyt näyttämään edellisenä päivänä ajokorttinsa, mutta minulla ei ollut enää sitäkään. Meillä ei myöskään ollut passeista kopioita tai mitään, joten en pystynyt todistamaan henkilöllistyyttäni mitenkään. Onneksi kuitenkin tänään saimme hätätilapassit, joilla voimme siis lentää yhden lennon. Tämä lento on Bangokiin, jossa on Suomen suurlähetystö. Sinne saamme uudet passit Suomesta kuulemma jo viikossa. Mutta koska meillä ei ole vielä oikeita passeja, meidän piti tänään hankkia Thaimaan viisumit, jotta pääsemme Bangokiin. Nämä viisumit maksoivat vähän yli sata dollaria.

Nyt siis meillä on onneksi hätätilapassit, Thaimaan viisumit, passikuvia sekä muita papereita. Enää puuttuu exit-viisumi, jotta pääsemme pois Kambodzasta. Meillähän meni viisumi umpeen täällä muutama päivä sitten. Kun tämä asia on hoidettu, voimme lentää Bangokiin ja odottelemme siellä uusia passejamme. Tai menemme ehkä Pattayalle. Tämä koko touhu on ollut hyvin ikävää ja kallista. Onneksi meillä on vakuutukset kunnossa, mutta silti tottakai mielettömästi. Ehkä kaikella on tarkoitus ja tämä oli parempi näin? Jos olisimme päässet Chaing Maihin, olisiko siellä käynnyt jotain pahempaa? Haluan uskoa, että tällä oli joku hyvä tarkoitus. Mutta silti huoh.

Toissailtana tai oikeastaan yönä olimme syömässä kaveriporukkamme kanssa River Sidellä. Ruuan jälkeen minä ja poikaystäväni halusimme lähteä jo takaisin hotellillemme, muut seurueestamme jäivät vielä jatkamaan iltaa. Me siis lähdimme kaksistaan kulkemaan kohti St.172:sta. Matka oli melko lyhyt, joten päätimme kävellä. Kello tuli ehkä jotain yksi yöllä ja Phnom Penh tuntui ja näytti samalta kuin aina öisin. Aurinko oli laskenut ajat sitten, baarien valot välkkyivät iloisesti, kulkukoirat etsivät ruokaa, muutamat tuktuk-kuskit tarjosivat kyytiä, ihmisiä ja liikennettä oli vähemmän kuin päivisin, eikä ollut enää niin kuuma. Kävelimme siis tuttua katua ja juttelimme niitä näitä, kunnes äkkiä tunsin jotain törmänneen minuun. Kiljahdin vaistomaisesti (kiljun herkästi) ja tajusin sen jonkun olleen skootteri. Ajattelin että skootteri törmäsi minuun vahingossa tai jotain. Samassa tajusin, ettei minulla enää ollut käsilaukkuani. Sanoin poikaystävälleni, että he veivät laukkuni ja katsoin kuinka skootteri oli koko ajan vain kauempana. Minun teki mieli huutaa heidän peräänsä, että ”antakaa se takaisin”, mutta mitäpä se olisi auttanut? Siksipä huusin vain ”vittu”.

Minulle siis kävi se, mistä täällä on varotettu useasti: Skootterin päällä on kaksi kaveria, toinen ajaa, toinen nappaa laukun. Se kävi hyvin nopeasti ja helposti. En edes tuntenut sitä, kun laukku otettiin minulta. Vaikka minulla oli vielä sellainen laukku, minkä hihna meni minun ympärini. Se ei siis ollut olallani enkä pitänyt sitä kädessäni. Ja tämä tyyppi joka sen otti, hän ei poikkasut hihnaa mitenkään, vaan väitän hänen saaneen sen ehjänä minulta. (Kokeilimme hotellihuoneessa toisella laukulla olisiko se mahdollista). En tietenkään varmaksi voi sanoa mitään, kun koko tilanne tapahtui niin nopeasti. Ihan hyvä niin, sillä jos minut piti ryöstää, niin tuo oli erittäin nopea ja kivuton tapa tehdä se. Ei ollut mitään aseita tai draamaa. Mutta todella ikävää ja kurjaa kuitenkin. Menetin siis ihanan laukun, halvan puhelimen, noin 40 dollaria, hotellihuoneen avaimen ja huulirasvan. Eli en onneksi mitään ihmeempiä. Hotellihuoneen avaimen joudumme korvaamaan, se on 20 dollaria.

Asioissa pitää mielestäni aina nähdä ne positiiviset puolet ja tästäkin tapauksesta olen niitä löytänyt:

1. Onneksi laukussani ei ollut mitään ihmeempää/arvokasta.
2. Onneksi mitään pahempaa ei käynnyt, kukaan ei kuollut, eikä edes meinannut kuolla.
3. Tämä oli minulle pieni muistutus/opetus, että maailmassa tosiaan on myös pahuutta. Ei kannata olla sinisilmäinen.
4. Näin voi reissatessa käydä, nyt kävi minulle, elämä jatkuu.
5. Tuktukilla kannattaa kulkea iltaisin ja öisin.