Vähän niin kuin bloggari

Kun olin lapsi ja minulta kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin samantien eläinlääkäri. Tämä suunnitelma piti noin 15v. asti, kunnes muutin uravalintaani eläintenhoitajaksi. Muutaman vuoden päästä tämäkin ajatus kaikkoni ja aloin miettimään toimittajan uraa. Radiotoimittaja oli muistaakseni ensimmäinen haave, mutta tv-toimittaja ja lehtitoimittaja ovat seikkailleet haaveissani yhtälailla. Seikkailevat ehkä edelleenkin, sillä vielä vuosi sitten opiskelin avoimessa ammattikorkeakoulussa journalismia.

Mutta jos kysyn itseltäni nyt, mikä minusta tulee isona, pieni paniikin poikanen kasvaa sisälläni. Alan nimittäin kohta jo olemaan ”se iso”, eikä minun pitäisi enää esittää tätä kysymystä itselleni. Minun pitäisi kai jo toteuttaa itseäni työelämässä. Vastaus kysymykseen on kuitenkin kirjailija. Ja soppa on valmis! Kirjailijaksi. Se ei varmasti ole se helpoin tie ja joudun painimaan ammatinvalintani eteen aikalailla yksin. Kirjailijaksi ei voi opiskella kolmessa vuodessa koulussa ja sen jälkeen voisi hakea töitä kirjailijan papereilla. Ei. Minun täytyy jollain konstilla vakuuttaa kustannusyhtiöt, ihmiset ja itseni. Tiedän, että tämä tapahtuu ainoastaan kirjoittamalla. Kirjoita, lue, elä on yksi vinkki, jonka olen bongannut netistä kirjailijoiksi haaveileville. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minulla on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään en usko itseeni tarpeeksi. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku päivä tienaisin elantoni kirjailijana ja opuksiani olisi myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ennemmin näen itseni vielä 45v. lähettelemässä säälittäviä novellikokoelmia eri kustantamoihin ja elätän itseni kaupan tätinä. Rämpisin vain urahaaveissani ja olisin onneton. Eli jotenkin minun pitää valaa itseeni rohkeutta, luottamusta ja rockia.

Toinen ongelmani on itseasiassa hyvin ironinen: En keksi mistä kirjoittaisin. Jos mietin kirjoittavani novellin ja hahmottelen sen juonta, tapahtumia, henkilöitä, tyrmään kaikki ideat heti kättelyssä. Kaikki ideat tuntuvat huonoilta ja ontuvilta. Mielestäni mielikuvitukseni on paska, enkä saa paperille kuin jotain teksin alkuja. Toisaalta, se mitä saan kyhäiltyä, on kai ihan hyvää materiaalia, mutta en osaa rakentaa ja kasvattaa tarinaani. Tarvitsisin kai jonkun äidinkielenopettajan pyytämään minua laatimaan jotain, koska silloin minunkin kynä sauhuaa. Ainakin näin oli vielä omilla äidinkielen tunneillani, silloin sain jopa kunniakirjan kirjoittamisesta.

Jos mietin kirjailijan työtä, josta en tietenkään oikeasti tiedä mitään, voisin kuitenkin kuvitella sen sopivan minulle. Edellyttäen tietenkin, että keksin jonkun punaisen langan ja uskon itseeni enemmän kuin muuhun. Mutta ajatus työskentelystä omassa kotona, kirjastossa tai kahvilassa kuulostaa ihanalta. Ei tarvitsisi käyttää mitään noloja työvaatteita, eikä juosta kellon kanssa työvuoroon. Ei näkisi ärsyttäviä työkavereita, vaan seuranaan olisi itse luomat hahmot. Työ olisi luovaa ja itsenäistä. Voisi kehittyä koko ajan kirjoittajana ja voisi imeä ideoita kaikesta kuulemastaan ja näkemästään. Kyllä, jos se olisi tätä, niin tykkäisin. Nyt kun kirjoitin edes nämä ajtukseni ylös, innostuin entisestään tästä vaihtoehdosta. Miksi en yrittäisi? Yhtäkään hyvää syytä ei ole. En menetä mitään, jos yritän tehdä haavestani totta. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen! Kirjoitan erilaisia juttuja ja yritän olla olematta liian ankara itselleni. Vaikka kirjoittaisin kuinka huonoja juttuja, niin kunhan kirjoitan. Tällä idealla porskutan nyt eteenpäin.

Nytpä siis kirjoitan blogiani. Nuo äskeiset kappaleet kelpanevat johdannosta ja jatkossa kirjoittelelen tänne elämästäni. En olisi ikinä uskonut, että tulisin pitämään blogia omasta arjestani Vantaalla. Jos käyn töissä säännöllisesti ja seurustelen onnellisesti, niin eihän se ketään kiinnosta? Mutta päädyin tähän aiheeseen kolmesta syystä: Päiväkirjamaista blogia on helppo pitää, saan aiheen/otsikon mistä kirjoittaa ja tykkään tästä ideasta jo nyt. Tuntuu, että edes yritän tehdä jotain haaveammattini eteen. Toisaalta tykkään tästä bloggailustakin aika lailla.