Pilaantuvan appelsiinin tarina

Appelsiini kasvatetaan eteläafrikkalaisella plantaasilla. Se poimitaan ja pakataan matkaan kohti Eurooppaa. Se saapuu Suomeen rahtilaivalla, mistä se napataan rekan kyytiin ja kuljetetaan ketjukaupan varastoon ja sieltä eteenpäin kaupan hyllylle. Se päätyy ostoskoriin ja sieltä tyylikkäästi sisustetun asunnon hedelmäkoriin. Vietettyään siinä viikon, omistaja toteaa sen hieman nahkeaksi pinnaltaan ja heittää sen biojätteeseen.

“Ruokajäte on globaalin, teollistuneen maailman oire. Maailmamme on epätasa-arvon maailma, missä hyvinvoivat osat hyödyntävät vähemmän teollistuneita osia. Ruokajäte on vain tämän talouden oire, missä teollinen ruoantuotanto, ruoan kuljettaminen, isojen maa-alueiden hankkiminen kehitysmaista (land grabbing) ja muut vastaavat ilmiöt ovat sisäänrakennettuja”, itävaltalaisvalokuvaaja Klaus Pichler kertoo Citylle.

Pichlerin One Third -kuvasarja tutkii ruokahävikkiä ja tuo nimensämukaisesti esiin sen karun tosiasian, että maailmanlaajuisesti ruoasta heitetään hukkaan jopa kolmasosa, 1,3 miljardia tonnia vuosittain. Picherin valokuvaprojekti johti yhteistyöhön YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) kanssa. Surullisen kauniit kuvat liittyvät paitsi vaikeasti hahmotettaviin globaaleihin ongelmiin, myös jokaisen meidän arkeen.

“Ruokajäte vaikuttaa meihin kaikkiin ja siksi se on täydellinen esimerkki, jonka kautta voi ymmärtää modernia ruokatuotantoa.”

Picher tarttui aiheeseen luettuaan YK:n tutkimuksen vuonna 2011.

Koetko, että olet saanut valokuvillasi vaikutettua ihmisiin?

“Todella toivon niin. Ainakin niiden kommenttien perusteella, joita projektiin liittyvät artikkelit ovat keränneet, ihmiset ovat kiinnostuneet aiheesta ja ruokajätekysymyksestä laajemminkin. Aistin paljon huonoa omatuntoa lukiessani kommentteja, joissa ihmiset kertovat muun muassa omista kulutustottumuksistaan, joten jonkinlainen vaikutus kuvilla on ollut. Siitä en tiedä, onko tämä johtanut muutokseen heidän käytöksessään.”

Pichlerin sukellus pilaantuneen ruoan maailmaan vaati uhrautumista. Hän halusi kunnon kosketuksen aiheeseen ja siksi valjasti oman kämppänsä mädätyksen tapahtumapaikaksi.

“Halusin elää samassa tilassa mädäntyvän ruoan kanssa, koska halusin kokea vahvan yhteyden kohteeseeni. Halusin myös tehdä projektista uskottavan itselleni. Pilaantuvan ruoan kuvaaminen on helppoa, mutta ei ole todellakaan helppoa asua samassa paikassa sen kanssa. Otin sen kestämaisen haasteena”, Pichler kertoo.

Hänen vessastaan tuli “mädätysasema”, jonne oli kerätty 12 muoviastiallista pilaantunutta ruokaa.

“Urakka oli melkoinen, kun jouduin aloittamaan lähes jokaisen ruoan mädättämisen uudelleen, koska halusin kokeilla erilaisia asetelmia. Tähän liittyi paljon odottamista ja paljon yritystä ja erehdystä.”

Kuvaukset tapahtuivat olohuoneeseen rakennetusta studiosta ja Pichler painoi työtä hanskojen, maskien ja joskus jopa kokovartalopuvun kanssa.

“Se oli houkutteleva kokemus, jota oli välillä vaikea sietää. Voit kuvitella miltä tuntuu, jos viereisessä huoneessa on mädäntyvä kana. Projektin aikana siivosin asuntoani kuin hullu lähes joka päivä, jotta saisin ajatuksen siitä, että kaikki on siistiä ja puhdasta. En syönyt juurikaan kämpillä, vaan ravintoloissa ja puistoissa.”

Klaus Pichlerin kotisivut.